Tule. Syty. Roihua!

SYTY-festarijuttu tulee aikamoisella viiveellä, mutta haluan säilöä tämänkin muiston virtuaalipäiväkirjaani. Hiiteen deadlinet vapaa-aikana!

Kävin huhtikuussa ensimmäisen kerran Lapissa, Rovaniemellä. (Ja näin myös ihka oikeita poroja, jee!) Siellä järjestettiin SYTY eli Ylioppilasteatterifestivaalit, ensi vuonna ko. karkelot ovat Jyväskylässä. Matkalla naureskelin itselleni, sillä minusta kaikki näytti siellä jotenkin eksoottiselta, ihan tavan K-kauppakin näytti kansallisromanttisemmalta kuin kotona.

Tämä ei aivan vastannut sitä kliseistä mielikuvaa, joka minulla oli Lapista. Mutta mikäpä paikkakunta näyttäisi hyvältä  tuohon vuodenaikaan...

Itse Rovaniemi oli minulle pienoinen pettymys, sillä keskusta näytti siltä, kuin se olisi rakennettu vain turisteja varten. Rekiajelua, revontulibongausta, matkamuistomyymälää ja kelkkasafareita löytyi joka nurkan takaa. Illalla pyörähdimme muutamassa syrjäisemmässä kuppilassa ja siellä näin aitoja lappilaisia, kevätauringossa ahavoituneita miehiä ja elämän kolhimia naisia.

Lapin Ylioppilasteatteri Peltirumpu

Ensimmäisenä päivänä kävin javisst katsomassa Kuopion YT:n Quguu jst?-esityksen uusimman version sekä isäntäkaupunki LYTin, sanoisinko päräyttävän, näytelmän Peltirumpu. (En ole ehkä vieläkään täysin toipunut! :D) Vuorokauden valvottuani pääsimme vihdoin lähtemään majoituskoululle, jossa nukahdin suhteellisen nopeasti Keskustanuorten jakamat propagandasipsit mahassani. Aamusuihkun jälkeen olo oli jälleen inhimillisempi ja mieli virkeä vastaanottamaan uuden päivän kulttuuriannosta.

Sitä se kulttuuri teettää! :)

Lauantaina katsastin Jyväskylän YT:n Paljaat, Rampin Luokan ja Tampereen YT:n hulvattoman näytelmän Tyhmät ihmiset hallitsevat maailmaa, sekä kävin Tivolin iltajuhlissa tsekkaamassa teattereiden välisen improskaban ja J!Kumpulaisen keikan.

Spontaani rinkelitanssi Crystal Castlesin tahtiin.

J!Kumpulainen ja Veijarit Tivolissa

Laser catit Kauppayhtiöllä

Ps. Mannerheim!

Comeback numero 43.

Moiiiiiiiiiiii! :)

Voisin syleillä teitä kaikkia, jotka olette jaksaneet käydä tauonkin aikana tiirailemassa josko olisin palannut takaisin. Tänään on se päivä, jolloin teidän ei enää tarvitse tuijottaa edellisen postauksen posliinihahmoja silmästä silmään, vaan saatte lukea aivan tuoretta tekstiä :) 

Mun tekisi niin mieleni kirjoittaa tänne mitä mulle oikeasti kuuluu, mutta en kehtaa. Saisin kenties sympatiaa ja neuvoja tilanteisiini, mutta samalla menettäisin ah-niin-rakkaan kontrollin. Tällä hetkellä salaisuuksien verhon hallittu raottaminen tuntuu turvallisemmalta kuin avoimuus.

Pähkinänkuoressa voisin sanoa, että tänä vuonna on tapahtunut jo aivan tarpeeksi, eikä pelkästään hyviä asioita. Stressistä on jo tullut osa minua ja sietokykyni on venyttänyt rajojaan kymmeniä kertoja. Mutta yritän yhä edelleen poimia tänne blogiin niitä mukavia juttuja ja pilvien hopeareunuksia ainaisen surkuttelemisen sijaan.

Olen paraikaa viikon mittaisella lomalla ja reissasin Konnevedelle ja Lahteen festaroimaan. Alla olevat otokset räpsäistiin Häyrylänranta Bluesissa Menneisyyden vankien soittaessa taustalla. Usva peitti järven niin houkuttelevasti, että tallensimme muutaman hetken myös kuvalliseen muotoon. Kaikista tämän postauksen kuvista kuuluu suuri kiitos valokuvaaja Topi Pakariselle. 

Usvaneito

Huomatkaa kuinka hyvin vyö ja siskolta lainatut kumpparit mätsäävät :)

Myös Samuli Putro esiintyi Bluesissa ja hänen perässään sinne oikeastaan meninkin. Ja kyllä kannatti! Jossain vaiheessa melkeinpä inhosin herran tuotantoa, mutta onneksi mieli muuttuu ja maailmankatsomus muovautuu avarammaksi. En ole ennen kokenut keikalla (tai ylipäätään missään esityksessä) sellaista tunnemylläkkää, kuin nyt. Itketti, nauratti, laulatti ja tanssitti yhtä aikaa... Kuulin keikan aikana ensimmäisen kerran kappaleen "Tuhkaa korulippaassa" ja siitä tuli heti mun uusi voimabiisi. 

"Elämällämme on tarkoitus
Ja joka hetkessä kauneutta
Emme ole automaatteja
Välilyöntejä ruudulla

Elämällämme on tarkoitus
Jokaisen tarina on arvokas
Emme ole tyhjänpantteja
Tuhkaa korulippaassa"

Kyseistä kappaletta voi käydä fiilistelemässä vaikkapa täällä.

Samuli Putro ja allekirjoittanut

Kyllä se elämä kantaa, ollaan enkeleitä toinen toisillemme :)

"Mennään yhdessä kuolemaan sinne"

Terppaleiskaus!

Pistän heti tähän alkuun linkin päivitettyyn postaukseeni Sommaren är kort, jossa olin jakanut virheellistä informaatiota. 

Mutta nyt, toivottavasti virheettömämmän postauksen kimppuun! 
Raflaava otsikko on sitaatti ystäväni Paulan viestistä, kun informoin hänelle saaneeni kuumeen päivää ennen odottamaamme stand up-iltamaa. Lentsu hellitti otettaan molempien kehoista sen verran, että uskalsimme lähteä loppuunmyytyyn Kuopion Komediafestivaalin Pre-Weekendiin Introon. Viihdyttäjinä toimivat MC Mikko Vaismaa, Anders Helenius sekä kertaalleen keikkailun lopettanut Teemu Vesterinen. 

Anders Helenius

Anders ei heittänyt Bamse-läppää, kuten viime vuonna, vaikka sitä kieli pitkällä odotin ja telepaattisesti toivoin. Mies oli myös laihtunut ja näin ollen puolet hänen keikkamateriaalistaan oli hikoiltu lenkkipolulle (tai minne lie, tarina ei  kerro). Enää ei kuultu vitsejä heimovaimon vartalosta tai konsolipelejä pelaamalla hankituista pakaroista... Mutta aika aikaansa kutakin et cetera.

Teemu Vesterinen

Asunani toimi Cubuksen alesta (äidin) bongaama mekko, joka siis näyttää vyön kanssa erehdyttävästi kahdelta erilliseltä vaatekappaleelta.

Seuraavan kuvan myötä taitaa särkyä illuusio siitä, että oltaisiin oltu jossain glamourimmassakin ympäristössä ottamassa asukuvia. Kuvan oikeaan reunaan sijoittuneen käsipyyhekasan sentään rajasin pois...

Mekko Cubus
Vyö Kontti
Kengät Bullboxer, Sokos

Minä ja elämänsä ensimmäisestä stand up-esityksestä hengissä selvinnyt Paula jatkoilla. Köhäkaksikko kylvää kauhua. Tai flunssaa.

"Katse tulevaisuuteen... Ei! Nyt te katsotte ihan eri tulevaisuuteen, katsokaa yhteiseen sellaiseen!"

Voisin ympätä tähän samaan syssyyn muutaman muunkin asukuvan, siskoni otti nämä joulushoppailujen jälkimainingeissa. 

Paita Anttila
Hame Seppälä
Kengät DinSko

Kattokaa nyt tätä värin määrää, uusi takkikin on punainen! :) Alkuun emmin tuota väriä, mutta kun malli oli just eikä melkein miulle sopiva, niin päätin rohkaistua (totuuden nimissä: tarvittiin siinä seuralaisten patisteluakin) enkä ole katunut. Rrrrrakastan tuota pomppaa! Samaisella shoppailureissulla hankittu veska ei sen sijaan pääse yllättämään kokonsa eikä värinsä puolesta.

Takki Halonen
Laukku Seppälä

Toivottavasti te olette pysyneet terveinä!

Sommaren är kort men lovet är ännu kortare.

Kesä on lyhyt, loma lyhyempi...

Kirjoittelenpa taas jo tavaksi muodostuneella viiveellä blogimaailman mittapuulla "muinaisista" asioista. Lomaviikon perjantaista ei syntynyt hirveästi raportoitavaa, (vaikka niin meinasi käydä, kun erään miehen mielestä risteyksessä vasemmalle vilkuttava ajoneuvo on täysin ok ohittaa risteyksen puolelta) käytiin vain vähän kasvattavamassa hiilijalanjälkeä Vänärillä ajelun merkeissä.

Lauantai sen sijaan oli jo hieman puuhakkaampi, sillä suuntasimme ylioppilasteatterilaisten, perheen ja vierailevan tähden, Riikan, kanssa Kuopion Musiikkikeskukselle katsomaan Talent-ohjelman nauhoituksia. Ja voi, kuinka purenkaan täällä kieltäni etten kertoisi teille mitään paljastuksia tulevasta kaudesta. Lyödään sitten syyskuussa tonnista vetoa, että kuka pääsee jatkoon ;)

Kun en sakkojen pelossa kehtaa laittaa muita kuvia, niin saatte tyytyä tähän yhteen yleisökuvaan.

Vasemmalta lukien: nenänkaivajapoika, isä, äiti, "Excellent!"-Riikka ja mie (ja sala-S)

Sielunravinnon jälkeen oli aika täyttää murisevat maarumme. Ruuan jälkeen matkasimme edellisessäkin postauksessa mainitun Kivisalmen Kievarin päättäjäisiin Konnevedelle. Ilta sujui leppoisasti juomia maistellessa, leppeästä ilmasta, kynttilöistä ja elävästä musiikista nautiskellessa. Sanonta "porukka pienenee, pidot paranee" piti kyllä paikkansa, sillä illan taittuessa yöksi koko seurue yltyi yhteislauluun, bongailimme tähdenlentoja ja saimme vielä drinkkiliput kiitokseksi. Kun vanhempi setämies ryhtyi protestoimaan Kievarin sulkemista riisuutumalla ilkosilleen, päätimme, että on sopiva aika päättää ilta ja siirtyä unten maille.

Sunnuntaina piti taas palata kaupunkiin ja alkaa henkisesti latautumaan opiskelun jatkumiseen. Koulutyö käynnistyikin täydellä teholla ja jo kolmantena päivänä miulla oli ensimmäinen maksava asiakas hoidettavana. Vähän hirvittää tuleva syksy, sillä mulla on viitenä päivänä viikossa koulua ja kahtena-kolmena töitä sen lisäksi. Pitäisi osata nautiskella täysillä tästä viikon ainokaisesta vapaapäivästä, sillä tämäkin luksus päättyy marraskuun lopussa, mikäli vanhat merkit pitävät kutinsa. Ja tähänhän joku sanoisi, että "kyllä sitä nuorena jaksaa" tai, että "yhden syksynhän seisoo vaikka aidan seipäänä." Niinpä vissiin.

Keskiviikkona minun oli tarkoitus lähteä siskoni kanssa metsään, mutta suunnitelma muuttuikin lennosta ja päädyimme Inkilänmäelle syömään ja serkkuja tapaamaan. Minulla ja siskollani on kolme serkkua (laatu korvaa määrän), joten tapaamisia on suht helppo järjestää lyhyelläkin varoitusajalla. Illanvieton jälkeen minulla oli hieman kiire kotiin, sillä Leevi-kisu oli ollut vaisu ennen lähtöämme. Se kuolasi eikä kuivattu ankka maistunut sille laisinkaan, märkäruokaakin se närppi vastahakoisesti patistelun jälkeen. Kotiin palattuani kuolaaminen jatkui ja kisu antoi muutaman kerran ylen. Aamulla soitin eläinlääkäriin, mutta heidän mielestään ei ollut vielä syytä huoleen. Illalla kissamies olikin jo aivan normaali kehrääväinen ja huomionhakuinen itsensä, joten selvisimme pelkällä säikähdyksellä.

Torstaina katselin sivusta toista eläintarinaa, josta ei valitettavasti selvittykään enää pelkällä säikähdyksellä. Joten eläinten ystävät ja herkät ihmiset: varoitan tulevasta. Olin muina naisina käppäilemässä koululta kotiin, kun näin puussa kiipeilevän oravan. Ilahduin sen temmellyksestä ja jäin seuraamaan kurren puuhia. Pian pikkuinen löysi suuren kävyn ja lähti onnellisena kiikuttamaan sitä turvaan. Valitettavasti reitti sattui kulkemaan autotien yli ja näin kuin hidastettuna vaalean auton lähestyvän tupsukorvaa. Toivoin mielessäni, että pienen eläimen kulku osuisi ahnaasti tietä nielevien renkaiden väliin ja se säästyisi näin ollen ikävältä lopulta. Ehkä satumaailmassa toiveeni olisi kuultu, mutta todellisuudessa näin vain kävyn palasten sinkoilevan ympäriinsä ja oravan lyyhistyvän kerälle maahan. Pieni toivonkipinä eli yhä ja ajattelin, että ehkä se vain pökertyi ja onnistuisin siirtämään sen sivummalle toipumaan kolauksesta. Etsin katseellani jotain, jonka avulla voisin nostaa eläintä, sillä ei olisi ollut mitenkään kannattavaa mennä ronkkimaan mahdollisesti haavoittunutta eläintä paljain käsin. Tuon muutaman epätoivoisen pähkäilyn täyttämän sekunnin aikana koulun pihasta kaarsi kaksi autoa ja aika tuntui jälleen hidastuvan vääjäämättömän lähestyessä... Mieleni olisi tehnyt mieli hypätä ajoneuvon eteen ja pysäyttää peltilehmä niille sijoilleen, kunnes orava olisi saatu turvaan. Tämäkin toive kaikui kuuroille korville ja jouduin todistamaan toivon ja oravan kuoleman rengasparin liiskattua sen sellaisella voimalla, että eläimen silmä lensi kaaressa tielle. Itkin koko kotimatkan, niin pahalta onnettomuuden näkeminen minusta tuntui.

Jotta kaikki ei menisi aivan synkistelyksi, niin pääsin vihdoinkin sinne sienimetsään! :) Joku muukin oli löytänyt saman apajan, joten oma saalis jäi pienehköksi. Onneksi mustatorvisienillä on pitkä kasvukausi, joten ehdin tehdä vielä usemman reissun ja täydentää varastoani.  

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Kovaa kyytiä Konnevedellä

Ajattelin kuitenkin julkaista myös nämä auttamattomasti myöhässä olevat postaukset. Onhan tämä blogi tavallaan myös päiväkirjani ja tänne on kiva kerätä muistoja. Tuskin teitäkään haitannee, jos jutut eivät ihan reaaliajassa päivitykään.


Alla olevat tapahtumat sijoittuvat siis kesäkuun yhdeksännentoista päivän iltaan, tarkemmin sanottuna Crazy Drivers-stuntshowhun. 


Olin joskus maininnut siskolleni, että olen kiinnostunut monsteriautoista ja hänpä muisti sanani ryhmä rämän mainoksen nähdessään. Tässä kohtaa lienee aiheellista vakuutella, että on miulla muitakin kavereita siskoni lisäksi, se vaan on niin mainion muikeaa seuraa! ;)

Seuraava menopelini voisi olla tällainen ^^

Iso rengas, pieni ihminen.

Se jyrää meitin!

Lunastimme pilettimme ja käppäilimme tapahtumapaikalle. Alueelle päästyämme piilarini alkoi nuljuta ja silmän yrittäessä epätoivoisesti poistaa kaihertavaa vierasesinettä, tilanne saattoi näyttää siltä, että olisin kyynelehtinyt. Huolehtivainen turvallisuuspäällikkö singahti paikalle kyselemään vointiani ja voivotteli puolitosissaan, että itkenkö siksi, että olen eksynyt johonkin autotapahtumaan. Hän otti meidät muutenkin siipiensä suojaan, kuivaili istumapaikkojamme, piteli sateenvarjoa ja hääti eteemme tulleita katsojia, jotta näkisimme kunnolla.


Sateesta huolimatta paikalla oli ihan mukavasti porukkaa ja esiintyjät pystyivät taituroimaan lähes kaikki temppunsa liukasta alustaa uhmaten. Seuraavassa kuvia ja "juonipaljastuksia" esityksestä.

Hunks/BB/juontaja-Niko loikkii 

Liekkimeri vaan taustalle, niin meno ois ollut kuin suuremman budjetin rainoissa.

Ja sitten seuraa itse monsteriautojen lisäksi illan toinen kohokohta.

Miekkoset ryhtyivät kikkailemaan menopeleillään ja kiepauttivat peltilehmänsä kahdelle renkaalle. Tässä vaiheessa aiemmin mainittu turvallisuuspäällikkö saapui luoksemme, laski kätensä polvillemme ja lausui juhlallisesti: "Tytöt, sitten kun nuo miehet pyytävät naisia kyytiinsä, niin menette sinne." Katsoimme äimistyneenä miehen loittonevaa selkää ja ryhdyimme sulattelemaan kuulemaamme. Minä olin perinteisen pessimistinen ja sanoin, ettei ketään voitaisi noin vain napata yleisöstä mukaan ohjelmaan, mitä jos jotain vaikka sattuisi. Toisaalta mietimme mitä syytä miehellä olisi antaa meille valheellista informaatiota.

Kun taitoajo oli jatkunut jonkinaikaa, juontaja Niko heitti kuin heittikin ilmoille kysymyksen, jossa haettiin vapaaehtoisia kyytiläisiä. Kätemme nousivat lähes refleksinomaisesti ilmaan ja pinkaisimme autolle suuremmitta kehotuksitta. Minä pujahdin pelkääjän paikalle isosiskon etuoikeudella ja villin driftailun jälkeen nauravainen Sami ilmoitti aikovansa keikauttaa auton kahdelle pyörälle. Hihitimme hermostuneina ja omasta puolestani voin sanoa puristaneeni ovenkahvaa rystyset valkoisina, idioottivirne liimautuneena kasvoilleni.

Yritin imeä mahdollisimman paljon tietoa ja tunnetta sisääni ajon aikana, vilkuilin vuoroin ikkunasta ulos, vuoroin Samin tapaa käsitellä autoaan. Taisin ehtiä harmitella etten ottanut kameraa kyytiin, mutta tuskin olisin saanut kovin laadukasta kuvamateriaalia aikaiseksi. Kyydityksen lopussa oli vielä "pakolliset" halaukset ja palasimme hyppien keikkuen poikalauman läpi omille paikoillemme, hihityksen ja virneilyn yhä jatkuessa. Ja mikäli jotakuta askarruttaa, että pelottiko siellä kyydissä, niin voin yllätyksekseni kertoa, että ei. Meno oli erikoisuudestaan huolimatta tasaista ja tunsimme olevamme osaavissa käsissä.

Tuolla me oltiin!

Miulle tulee tästä mieleen kaks delfiiniä... :D

Ilta alkoi lähestyä loppuaan ja oli aika päästää mylvivä monsteri valloilleen. 

Raging Bull

CD:n sivuilta löytyy myös kiertueaikataulu, en voi muuta kuin suositella lämpimästi! 

Sunnuntai

Itse kunkin mielessä on varmasti edes käväissyt ajatus siitä, että herätyskellon alettua soittaa käskyä päivän koitoksiin, kääntäisikin sille kylmästi selkänsä ja pakenisi takaisin unimaailmaan. Uskon jokaisen miettineen, että tällä päivällä ei tule olemaan mitään tarjottavaa minulle, joten miksi vaivautua ulos. 
  Eilisestä olisi varmasti tullut kuvaillun kaltainen ellei isäni ja siskoni olisi tulleet aamulla kaupunkiin. Kävimme satamassa asioilla ja meidän lisäksemme paikalla oli lukematon määrä kuorolaulajia. Tuntui epätodelliselta kulkea vanhojen puutalojen, kukkivien puiden ja syvän sinisenä lainehtivan veden äärellä, hiekan rahinan sekoittuessa kuorojen lauluun. Sisareni sanoikin osuvasti, että tuntuu kuin olisi astunut Disneyn elokuvaan. 


Kotiuduttuani vaihdoin rennommat vaatteet ylle, valmistin hieman välipalaa ja linnoittauduin sohvalle katselemaan sarjoja. Jonkin ajan kuluttua luomeni alkoivat tuntua raskailta ja ajattelin torkahtaa; mitä väliä vaikka heräisinkin vasta illalla ja pilaisin samalla yöuneni, minullahan on lomaa! (Aina hyvä tekosyy huonoille valinnoille ja epäterveelliselle elämälle...)
   Uni ei kuitenkaan ottanut tullakseen, sillä tuuletusikkunasta kantautui torilla olevan tapahtuman äänet. Olin koko aamun pohdiskellut mikä häppeninki siellä oikein on meneillään ja sen sijaan, että olisin vaivautunut ulos, ihan hävettää tunnustaa, päädyin Googleen selvittelemään asiaa! Onnekseni en kuitenkaan löytänyt vastausta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vetää kengät jalkaan ja kipsutella paikan päälle. Hetken ihmeteltyäni ja makkaran käryä nuuskittuani, sain juonen päästä kiinni; torilla oli siis käynnissä Lidlin Grillimaisteri-kiertue. Paraikaa käynnissä oli finaali, josta kaksi parasta grillaajaa valittaisiin Helsinkiin kilpailemaan koko kisan voitosta.       
   Huvituksekseni huomasin, että Arttu Harkin lisäksi paikalla oli Pikku Posteljoonista (ja Makupaloista) tuttu Janne Pekkala. Olen viime aikoina nostalgioinut ja katsellut kyseistä lastenohjelmaa SinäPutkesta ja riemastuinkin lapsenomaisesti nähtyäni yllättäen tutut kasvot historiani aamuhämärästä.

Kokki Pekkala

Posteljooni Pekkala

Kävin noutamassa ilmaisen näytepussukan karkkeja ja mehuja eräältä kojulta ja asetuin hyvälle paikalle seuraamaan tuomarointia. Tulosten julkistamisen jälkeen sanottiin, että kaikki raaka-aineet, jotka kisaajilta jäivät käyttämättä, jaettaisiin yleisön kesken. Monien kummastukseksi kilpailijoille, jo aiemmin päivällä karsiutuneillekin, annettiin pusseja ja kehotettiin heitä ottamaan pöydältä kotiinviemisiksi sellaista tavaraa, jolle tulisi varmasti käyttöä. Reilu kymmenkunta ihmistä alkoi mättää hullunkiilto silmissään ruokaa ja mausteita kasseihinsa sen kummemmin vilkuilematta mitä käsiinä saivat. Vahvimmilla roikkui kolme ylitsepursuavaa muovipussillista käsivarsilla ja vielä yritettiin mahduttaa jotain mukaan.           Yleisö seurasi hölmistyneenä köyden takana kuinka pöytä tyhjeni viimeistä maustepurkkia ja maissintähkää myöten, yhä epäuskoisena vuoroaan odottaen. Poistuin päätäni pyöritellen paikalta ja aloin tallustella kotiin. Keskeytin kulkuni huomattuani tapahtuma-alueen reunalla pienemmän teltan, jossa mies piirsi karikatyyrejä. Asetuin jonon jatkoksi ja ajattelin mielissäni, että makkarat, maissit ja mausteet häviävät aikanaan, mutta minä saisin jotain uniikkia ja konkreettista muistoksi. 
    Vuoroa odotellessani naapuriteltassa alettiin jakaa makkaroita, joita ei oltu ehditty grillata. Oli melkein pelottavaa huomata kuinka alkukantaisiksi ihmiset muuttuivat, kun alkoi kilpailu ilmaisesta ruuasta. Eräät, suunnilleen ikäiseni pojat, rohmusivat pusseihinsa taiteilijan tussejakin hänen piipahtaessaan tauolla. 


Mutta nyt siihen mieleenpainuvimpaan osioon. Taiteilija Nuora jaksoi hymyillä yliajalle venähtäneen työrupeaman jälkeenkin ja hänen vilpitön rakkautensa työtään kohtaan piristi omaakin päivääni. Alla on lainaus ilmoituksesta, koko toimitukseen kului aikaa siis viitisen minuuttia. 


"Karikatyyri on nopea muotokuva! Ei pilakuva! Ei satu ollenkaan! Tervetuloa! Sarjakuvataiteilijana vuodesta 1993 toiminut Jouko Nuora voitti suomalaisen sarjakuvan 100-vuotispalkinnon 2011 albumillaan "Kultainen nuoruus", joka julkaistaan syksyllä 2012."

Taiteilija työssään

Jouko Nuoran näkemys minusta.

Könötystä karikatyyrin kera, kaulassa kaunis koru kasvattajalta.

Ps. Oliko tämä mielestänne liian tekstipitoinen postaus? Saako sanansäilä siis heilua, jos tekstiä syntyy vai odotatteko löytävänne blogeista vain lyhyitä ja helposti sisäistettäviä juttuja runsain kuvin maustettuna?