Leevi 2000-2013

Olisin halunnut tehdä kunnollisen muistopostauksen rakkaalle lemmikilleni Leeville, mutta en yksinkertaisesti pysty vieläkään kirjoittamaan sitä. En oikeasti ole kunnolla hyväksynyt rakkauspojan poismenoa, siksi kai lykkäsin tämän asian ilmoittamista blogissa. 

Leevi kuoli tasan neljä kuukautta sitten (27.7.2013) eläinlääkärin lopettamana. Syynä oli munuaisten vajaatoiminta, jota oltiin hoidettu lääkkeillä ja erityisruokavaliolla. Tauti vei kuitenkin voiton pikku potilaasta.

Maaliskuussa diagnoosin saamisen jälkeen

Sinun kipusi hellittivät, mutta ikävä ei laannu koskaan. 

Hyvästi rakkauspoika. Lepää rauhassa.

Kiitos, että opetit minulle, mitä ehdoton rakkaus on.

Kuolema korjaa satoaan

Aloittelin tekemään teille postausta uusista hankinnoista, vaatteista, kotoilusta yms, mutta nyt ne tuntuvat kovin turhanpäiväisiltä asioilta viikatemiehen vierailtua viimeisenkin marsumme luona.

Elviira-marsu oli saanut viime viikolla muutaman selvittämättömistä syistä johtuvan nykimiskohtauksen, joiden tiimoilta olimme yhteydessä eläinlääkäriin. Viikonloppupäivystyksessä olisi ollut paikalla vain "lehmälääkäri", joten päätimme odottaa maanantaihin ja varata ajan pieneläinlääkärille, joka saattaisi olla kykenevämpi keksimään hoitokeinon. Tässä vaiheessa marsu vielä söi, joi, käveli, jutteli ja eleli muutenkin normaalisti, joten välitöntä hengenvaaraa ei näyttänyt olevan.

Maanantaiaamuna huristelimme siskon kanssa tutuksi tulleeseen Hiskinmäen eläinsairaalaan Äänekoskelle. Seuraavat tapahtumat kirjoitan vain ja ainoastaan meidän lemmikin omistajien näkökulmasta, hoitaneen eläinlääkärin mielestä kaikki sujui kuten pitikin.

Saavuttuamme paikalle meidät vastaanotti nuori eläinlääkäri, joka informoi meitä välittömästi huoneeseen astuttuamme, etteivät marsut kuulu hänen vahvuusalueeseensa. Hän jopa nimitti marsuja eksoottisiksi eläimiksi. (Jäin pohtimaan, että mihinkähän kategoriaan vaikka miun hämähäkki sitten kuuluisi? Vai ovatko kaikki muut eläimet koiria lukuunottamatta "eksoottisia"?) Ymmärrämme, että vasta työ tekijäänsä opettaa eikä kaikista lajeista voi olla yhtä perinpohjaisesti selvillä, muttemme pitäneet siitä hermostuneen hihittelyn määrästä, joka sanoja säesti aina hänen avattuaan suunsa.

Pienen marsun tutkimisen jälkeen hän poistui paikalta soittamaan konsultointiapua kollegaltaan ja hoitamaan muita potilaita. Odottelun jälkeen ell. palasi tyhjin käsin kysymään, että haluaisimmeko hänen vielä soittavan opinahjoonsa ja kysyvänsä neuvoja sieltä. Totta kai halusimme, se oli mielestäni itsestäänselvää. Jäimme jälleen odottelemaan vastauksia ja tänä aikana Elviiran vointi heikkeni radikaalisti; se muuttui aika ajoin poissaolevaksi ja sen takajalat veltostuivat. Päätimme kokeilla lähtisikö eläin kävelemään, kun sen laskee lattialle. Suruksemme huomasimme, että marsu vain kellahti kyljelleen eikä yrittänytkään liikkua. Emme tiedä rasittiko matka vanhusta liiaksi vai oliko se saanut kantokopassaan kohtauksen. Sen kuitenkin tiesimme, että Elviiran aika oli koittanut. Lääkärin palattua jälleen tyhjin käsin, kerroimme hänelle havainnostamme ja päätöksestämme ja Elviira sai ensimmäisen piikin. Pistoksen jälkeen jäimme jälleen keskenämme epätietoisena odottelemaan mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Olen aiemmin säästynyt eläimen eutanasian seuraamiselta, joten kokemusta aiheesta ei ollut. En edes tiennyt mitä marsuun pistettiin, kauanko aineen tulee vaikuttaa, laitetaanko piikkejä useampia, kuolisiko Elviira syliini... Epätietoisuus ei ainakaan auttanut jo muutenkin pitkältä tuntunutta odotusaikaa.

Elviira eläinlääkärissä. Ikää neidille ehti kertyä 6v. 8kk ja 2 päivää.

Toisen pistoksen jälkeen tuttu kaava toistui, istuimme hoitohuoneen nurkassa ja jätimme itkuisina jäähyväisiä pienelle lemmikillemme. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäisestä rauhoituspiikistä (merkitys siis valkeni allekirjoittaneellekin...) sisareni kävi käytävässä pyytämässä hoitajaa luoksemme, jotta saisimme jotain tietoa asioiden etenemisestä. Ystävällinen hoitaja toi meille paperia ja pahoitteli, kun olimme joutuneet olemaan niin paljon yksin. Hän kysyi haluaisimmeko olla läsnä, kun viimeinen piikki sydämeen pistetään. Kyselin hieman lisäinfoa ja päätin, että haluan olla Elviiran kanssa loppuun asti. Istuuduin hoitopöydän viereen katsomaan kuinka lääkäri alkoi pistää viimeistä pistosta. Tässä vaiheessa rauhoitettu marsumme alkoikin päästellä ääniä ja hoitaja kiirehti pyytämään eläimelle lisää rauhoittavia. Tässäkin välissä lääkäri poistui toisaalle ja hoitaja jäi tueksemme. 

Varmistettuaan eläimen tajuttomuuden hoitaja pyysi lääkärin takaisin paikalle. Meille tuli olo, että lääkäri oli epävarma pistokohdasta, sillä hän muisteli ääneen kuinka pienen eläimen sydän tulee etsiä. Kukaan lemmikkinsä eutanasiaan päätynyt ei tahdo siinä kuolinvuoteen äärellä kuulla hoitavan lääkärin suusta sellaisia sanoja. Sillä hetkellä en osannut kommentoida asiaa mitenkään, mutta näin jälkikäteen, pahimman surun hieman hellitettyä, mieleen hiipi epäilys, että onnistuiko pistos sittenkään kuten oli tarkoitus. 
Viimeisenä hetkenä ennen Elviiran iäisyyteen vaipumista, katselin kuinka pieni, kirkkaanpunainen sydänveripisara nousi ruiskuun, vain painuakseen kuollettavan nesteen mukana takaisin sydämeen, joka ei enää koskaan sykkisi. 

Ruiskun tyhjennyttyä ell. kuunteli stetoskoopilla Elviiran rintaa, käänteli marsua ympäri ja pohti mikä eläimestä vielä kuuluvan äänen mahtaisi aiheuttaa. Tässä vaiheessa ehdin tosissani säikähtää, että pistos olisi sittenkin mennyt väärään paikkaan ja Elviira olisikin vielä jollain tasolla elossa. Hoitaja astui jälleen remmiin ja kertoi äänen tulevan rentoutuvista lihaksista. Tämän jälkeen asettelimme ruumiin koppaan, halasimme empaattista hoitajaa ja poistuimme takaoven kautta autolle. 

Lepää rauhassa rakas

Tyttäret Elviira, Elovena ja äiti Iines

Marsuperhe on jälleen koossa. Tähän päättyi "Marsun vuosi 2012", joka oli sekä raskas että antoisa ja täynnä pieniä hyviä hetkiä.

En tiedä sekoittaako menetys rationaalisen ajattelun, mutta minulle ainakin jäi epämiellyttävä olo koko operaatiosta. Lähetimme tuntemuksistamme palautetta eläinsairaalaan, mutta kuten todettua, lääkäri ei nähnyt työskentelyssään ja asiakaspalvelutaidoissaan korjattavaa. 

Ps. Miksi kuolema-sanaa ei voi käyttää? 

Sommaren är kort men lovet är ännu kortare.

Kesä on lyhyt, loma lyhyempi...

Kirjoittelenpa taas jo tavaksi muodostuneella viiveellä blogimaailman mittapuulla "muinaisista" asioista. Lomaviikon perjantaista ei syntynyt hirveästi raportoitavaa, (vaikka niin meinasi käydä, kun erään miehen mielestä risteyksessä vasemmalle vilkuttava ajoneuvo on täysin ok ohittaa risteyksen puolelta) käytiin vain vähän kasvattavamassa hiilijalanjälkeä Vänärillä ajelun merkeissä.

Lauantai sen sijaan oli jo hieman puuhakkaampi, sillä suuntasimme ylioppilasteatterilaisten, perheen ja vierailevan tähden, Riikan, kanssa Kuopion Musiikkikeskukselle katsomaan Talent-ohjelman nauhoituksia. Ja voi, kuinka purenkaan täällä kieltäni etten kertoisi teille mitään paljastuksia tulevasta kaudesta. Lyödään sitten syyskuussa tonnista vetoa, että kuka pääsee jatkoon ;)

Kun en sakkojen pelossa kehtaa laittaa muita kuvia, niin saatte tyytyä tähän yhteen yleisökuvaan.

Vasemmalta lukien: nenänkaivajapoika, isä, äiti, "Excellent!"-Riikka ja mie (ja sala-S)

Sielunravinnon jälkeen oli aika täyttää murisevat maarumme. Ruuan jälkeen matkasimme edellisessäkin postauksessa mainitun Kivisalmen Kievarin päättäjäisiin Konnevedelle. Ilta sujui leppoisasti juomia maistellessa, leppeästä ilmasta, kynttilöistä ja elävästä musiikista nautiskellessa. Sanonta "porukka pienenee, pidot paranee" piti kyllä paikkansa, sillä illan taittuessa yöksi koko seurue yltyi yhteislauluun, bongailimme tähdenlentoja ja saimme vielä drinkkiliput kiitokseksi. Kun vanhempi setämies ryhtyi protestoimaan Kievarin sulkemista riisuutumalla ilkosilleen, päätimme, että on sopiva aika päättää ilta ja siirtyä unten maille.

Sunnuntaina piti taas palata kaupunkiin ja alkaa henkisesti latautumaan opiskelun jatkumiseen. Koulutyö käynnistyikin täydellä teholla ja jo kolmantena päivänä miulla oli ensimmäinen maksava asiakas hoidettavana. Vähän hirvittää tuleva syksy, sillä mulla on viitenä päivänä viikossa koulua ja kahtena-kolmena töitä sen lisäksi. Pitäisi osata nautiskella täysillä tästä viikon ainokaisesta vapaapäivästä, sillä tämäkin luksus päättyy marraskuun lopussa, mikäli vanhat merkit pitävät kutinsa. Ja tähänhän joku sanoisi, että "kyllä sitä nuorena jaksaa" tai, että "yhden syksynhän seisoo vaikka aidan seipäänä." Niinpä vissiin.

Keskiviikkona minun oli tarkoitus lähteä siskoni kanssa metsään, mutta suunnitelma muuttuikin lennosta ja päädyimme Inkilänmäelle syömään ja serkkuja tapaamaan. Minulla ja siskollani on kolme serkkua (laatu korvaa määrän), joten tapaamisia on suht helppo järjestää lyhyelläkin varoitusajalla. Illanvieton jälkeen minulla oli hieman kiire kotiin, sillä Leevi-kisu oli ollut vaisu ennen lähtöämme. Se kuolasi eikä kuivattu ankka maistunut sille laisinkaan, märkäruokaakin se närppi vastahakoisesti patistelun jälkeen. Kotiin palattuani kuolaaminen jatkui ja kisu antoi muutaman kerran ylen. Aamulla soitin eläinlääkäriin, mutta heidän mielestään ei ollut vielä syytä huoleen. Illalla kissamies olikin jo aivan normaali kehrääväinen ja huomionhakuinen itsensä, joten selvisimme pelkällä säikähdyksellä.

Torstaina katselin sivusta toista eläintarinaa, josta ei valitettavasti selvittykään enää pelkällä säikähdyksellä. Joten eläinten ystävät ja herkät ihmiset: varoitan tulevasta. Olin muina naisina käppäilemässä koululta kotiin, kun näin puussa kiipeilevän oravan. Ilahduin sen temmellyksestä ja jäin seuraamaan kurren puuhia. Pian pikkuinen löysi suuren kävyn ja lähti onnellisena kiikuttamaan sitä turvaan. Valitettavasti reitti sattui kulkemaan autotien yli ja näin kuin hidastettuna vaalean auton lähestyvän tupsukorvaa. Toivoin mielessäni, että pienen eläimen kulku osuisi ahnaasti tietä nielevien renkaiden väliin ja se säästyisi näin ollen ikävältä lopulta. Ehkä satumaailmassa toiveeni olisi kuultu, mutta todellisuudessa näin vain kävyn palasten sinkoilevan ympäriinsä ja oravan lyyhistyvän kerälle maahan. Pieni toivonkipinä eli yhä ja ajattelin, että ehkä se vain pökertyi ja onnistuisin siirtämään sen sivummalle toipumaan kolauksesta. Etsin katseellani jotain, jonka avulla voisin nostaa eläintä, sillä ei olisi ollut mitenkään kannattavaa mennä ronkkimaan mahdollisesti haavoittunutta eläintä paljain käsin. Tuon muutaman epätoivoisen pähkäilyn täyttämän sekunnin aikana koulun pihasta kaarsi kaksi autoa ja aika tuntui jälleen hidastuvan vääjäämättömän lähestyessä... Mieleni olisi tehnyt mieli hypätä ajoneuvon eteen ja pysäyttää peltilehmä niille sijoilleen, kunnes orava olisi saatu turvaan. Tämäkin toive kaikui kuuroille korville ja jouduin todistamaan toivon ja oravan kuoleman rengasparin liiskattua sen sellaisella voimalla, että eläimen silmä lensi kaaressa tielle. Itkin koko kotimatkan, niin pahalta onnettomuuden näkeminen minusta tuntui.

Jotta kaikki ei menisi aivan synkistelyksi, niin pääsin vihdoinkin sinne sienimetsään! :) Joku muukin oli löytänyt saman apajan, joten oma saalis jäi pienehköksi. Onneksi mustatorvisienillä on pitkä kasvukausi, joten ehdin tehdä vielä usemman reissun ja täydentää varastoani.  

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Suru on rakkauden hinta

Miulle oli laitettu töistä koko viikonvaihde vapaaksi ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja käytinkin sen hyödyksi olemalla Konnevedellä koko viikonlopun. Pääsin pitkästä aikaa saunaan, pelailtiin koko perheen voimin nostalgista Fortunaa, syötiin hyvin ja hyörittiin eläinten kanssa. 


Sunnuntaina teimme siskon kanssa invaasion kyökkiin ja valmistimme omalla mittapuullamme mittavan aterian. Pyöräytimme ihka ensimmäisen täytekakunkin äidin kunniaksi.

Kuakku

Sitten päivitystä nasujen kuulumisiin.
Leikatun Elviira-marsun tila on erittäin hyvä, mutta Elovenan vointi heikkeni yllättäen. Pikkuruisella todettiin viikko sitten hammaspiikki, joka porattiin, mutta ruoka ei alkanut maittaa senkään jälkeen. Piikki ei siis ollut varsinainen syömättömyyden ja vaivojen aiheuttaja. Viikko mentiin tukiruokinnalla, mutta painoa lähti silti 200 grammaa, mikä on hurjasti kilon lähtöpainosta. Tänään, maanantaiaamuna 14.5. Elovena matkasi sateenkaarisillalle Elvis-veljen ja Iines-äidin luokse eläinlääkärin saattelemana. 


"Olen avaruuksien marsu,
olen marsu ihmeellinen.
Olen unien, tähtien marsu,
tulin takaa pilvien.
Minä rakensin teille talon, jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden, mutta palaan
uniinne toisinaan."


Lepää rauhassa rakas Elovena 22.1.2006-14.5.2012


23.5. tulee kuluneeksi kaksi vuotta Elviiran&Elovenan äidin Iineksen kuolemasta.

Kun lauma oli vielä koossa.

Aikamoisia saalistajia nuo kissat. Mutustivat vaan heinää mupsejen kanssa :)

Alle keräsin kuvia mussulaisten tämän vuoden ensimmäisestä (ja valitettavasti myös viimeisestä) yhteisestä ulkoilusta.

13.5.2012

Mukavata! :)

Kevät!

Pikkupiisami Elovena

Viimeinen yhteiskuva aamulta

Eläinlääkärissä

Sunnuntai-iltana kotiin palattuani minua odotti iloinen yllätys. Oma "karvalapseni" Miro (tuttavallisemmin Vitsaus; pian kaikille viimeistään selvinnee miksi) oli mitä ilmeisimmin ajatellut askarrella mammalle mosaiikkitaideteoksen, mutta homma oli jäänyt puolitiehen, kenties tärkeämpien puolitoistavuotiaan pojankoltiaisen puuhien vuoksi.

"Ole hyvä! Se on... se on palapeli!"

Påsklov

Pääsiäinen ja lomapäivät eivät sujuneet tänä vuonna ainoastaan rentoutumisen merkeissä. Torstaina oli aika Elviira-marsun rasvapatin leikkaukseen. Itse en harmikseni päässyt paikalle mukaan, sillä marsujen kanssa vakipaikkamme on Hiskinmäen eläinsairaala Äänekoskella ja minulla oli illalla vielä työvuoro vartomassa. 
   Ottaisin enemmän kuin mielelläni koko sairaalan lähemmäs itseäni, jotta pääsisin käyttämään myös kissojani siellä. Hiskinmäen henkilökunta todella välittää siitä mitä pienelle lemmikille kuuluu ja he jaksavat vastata omistajien kysymyksiin sekä paikanpäällä että puhelimitse tai sähköpostilla. Meilläkään ei ole ennen oikeastaan ollut sairaita eläimiä (kaloja lukuunottamatta), joten kaikki on uutta ja kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. 

Leikkausta edeltävänä iltana.

Pimut

Rautarouva selviytyi leikkauksestaan, vaikka meitä etukäteen varoiteltiinkin, että kuuden vuoden ikä ja pitkä sairauskierre+lääkekuurit heikentävät ennustetta. Kävimme vielä tiistaina näyttämässä Elviiraa Hiskinmäellä ja eläinlääkäri putsasi haavan sisustaa suolaliuoksella. Iho on alkanut kiinnittymään takaisin paikoilleen rasvapatin kovertamien urien päälle ja paine on päässyt purkautumaan. Paranemista on vielä jäljellä, mutta suunta on oikea. 
Tässä kohdassa haluaisin välittää suunnattomat kiitokset äidilleni ja siskolleni, jotka ovat ottaneet vetovastuun Elviiran hoidossa. Jos olisin marsu, niin haluaisin olla juuri heidän osaavissa käsissään kuntoutettavana! :)

Tässä viisi päivää leikkauksen jälkeen. 

Näin ahnaasti syön vellini :)

Elovena-sisko poseeraa tomerana.

Marsukuulumiset taisivat olla pääpiirteittäin siinä, mutta jotta elämä ei olisi  liian helppoa, niin myös Taavi-kisu sairastui. Huomasin torstaiaamuna, että kissojen pedillä oli veristä virtsaa ja kohdistin vuodon alkuperäksi Taavin. Soitin eläinlääkärin vastaanotolle ja meille saatiin järjestettyä kiireellisenä tapauksena päällekkäinen aika toisen asiakkaan kanssa. Vastaanottovirkailija nimittäin pelkäsi, että jos missellä on virtsaumpi, niin se ei elä pääsiäisen yli. 


Kiikutin Taavin Päivärantaan kyynelten polttaessa silmiäni ja huolen puristaessa sydänalaani. Pahimmalla hetkellä pelkäsin menettäväni kaksi lemmikkiä samana päivänä. Perille päästyäni kerroin havaitsemani oireet ja pikkuinen poika jäi nukutettuna odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tunnin kuluttua sain kuulla, että Taavilla oli tulehdus ja struviittikiviä, mutta katetrointiin ei tarvinnut turvautua. Saimme matkaamme lääkekuurin sekä erikoisruokaa, jota reppana joutuu mussuttamaan koko loppuelämänsä. Ruokailutilanteet kotona ovatkin nyt hieman kaoottisia, kun kaikilla kolmella kissalla on erilainen ruokavalio eikä mitään sapuskaa pysty pitämään koko aikaa tarjolla.
Mikäli lukijoiden joukkoon eksyy joku, jolla olisi minulle hyödyllistä tietoa virtsakivipotilaan hoidosta, ruokinnasta yms, niin olisin enemmän kuin kiitollinen kommenteista ja vinkeistä!

 Moi, oon Taavi ja mun mamma on vähän nolo. Se esimerkiks kirjottelee mun pissistä ja marsun pepusta nettiin.

Perjantaina pyörähdin Konnevedellä ja pääsin toteuttamaan lempparipääsiäisperinteeni (ja ainoan sellaisen...), eli suklaamunajahdin. En tiedä mistä touhu on meillä saanut alkunsa ja miksi tykkään siitä niin kovin, mutta joka vuosi se kuuluu järjestää, vaikka ikää onkin jo karttunut. 


Vaikka kevät onkin ihnokkivuodenaikani, niin silti ensimmäisen leskenlehden näkeminen sykähdyttää suuresti. Näin myös joutsenparin lentelemässä ja nyt odottelenkin innolla ensimmäistä perhoshavaintoa :)
Loppuun vielä mussiikkia, varsågod.