torstai 27. syyskuuta 2012

Kuolema korjaa satoaan

Aloittelin tekemään teille postausta uusista hankinnoista, vaatteista, kotoilusta yms, mutta nyt ne tuntuvat kovin turhanpäiväisiltä asioilta viikatemiehen vierailtua viimeisenkin marsumme luona.

Elviira-marsu oli saanut viime viikolla muutaman selvittämättömistä syistä johtuvan nykimiskohtauksen, joiden tiimoilta olimme yhteydessä eläinlääkäriin. Viikonloppupäivystyksessä olisi ollut paikalla vain "lehmälääkäri", joten päätimme odottaa maanantaihin ja varata ajan pieneläinlääkärille, joka saattaisi olla kykenevämpi keksimään hoitokeinon. Tässä vaiheessa marsu vielä söi, joi, käveli, jutteli ja eleli muutenkin normaalisti, joten välitöntä hengenvaaraa ei näyttänyt olevan.

Maanantaiaamuna huristelimme siskon kanssa tutuksi tulleeseen Hiskinmäen eläinsairaalaan Äänekoskelle. Seuraavat tapahtumat kirjoitan vain ja ainoastaan meidän lemmikin omistajien näkökulmasta, hoitaneen eläinlääkärin mielestä kaikki sujui kuten pitikin.

Saavuttuamme paikalle meidät vastaanotti nuori eläinlääkäri, joka informoi meitä välittömästi huoneeseen astuttuamme, etteivät marsut kuulu hänen vahvuusalueeseensa. Hän jopa nimitti marsuja eksoottisiksi eläimiksi. (Jäin pohtimaan, että mihinkähän kategoriaan vaikka miun hämähäkki sitten kuuluisi? Vai ovatko kaikki muut eläimet koiria lukuunottamatta "eksoottisia"?) Ymmärrämme, että vasta työ tekijäänsä opettaa eikä kaikista lajeista voi olla yhtä perinpohjaisesti selvillä, muttemme pitäneet siitä hermostuneen hihittelyn määrästä, joka sanoja säesti aina hänen avattuaan suunsa.

Pienen marsun tutkimisen jälkeen hän poistui paikalta soittamaan konsultointiapua kollegaltaan ja hoitamaan muita potilaita. Odottelun jälkeen ell. palasi tyhjin käsin kysymään, että haluaisimmeko hänen vielä soittavan opinahjoonsa ja kysyvänsä neuvoja sieltä. Totta kai halusimme, se oli mielestäni itsestäänselvää. Jäimme jälleen odottelemaan vastauksia ja tänä aikana Elviiran vointi heikkeni radikaalisti; se muuttui aika ajoin poissaolevaksi ja sen takajalat veltostuivat. Päätimme kokeilla lähtisikö eläin kävelemään, kun sen laskee lattialle. Suruksemme huomasimme, että marsu vain kellahti kyljelleen eikä yrittänytkään liikkua. Emme tiedä rasittiko matka vanhusta liiaksi vai oliko se saanut kantokopassaan kohtauksen. Sen kuitenkin tiesimme, että Elviiran aika oli koittanut. Lääkärin palattua jälleen tyhjin käsin, kerroimme hänelle havainnostamme ja päätöksestämme ja Elviira sai ensimmäisen piikin. Pistoksen jälkeen jäimme jälleen keskenämme epätietoisena odottelemaan mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Olen aiemmin säästynyt eläimen eutanasian seuraamiselta, joten kokemusta aiheesta ei ollut. En edes tiennyt mitä marsuun pistettiin, kauanko aineen tulee vaikuttaa, laitetaanko piikkejä useampia, kuolisiko Elviira syliini... Epätietoisuus ei ainakaan auttanut jo muutenkin pitkältä tuntunutta odotusaikaa.

Elviira eläinlääkärissä. Ikää neidille ehti kertyä 6v. 8kk ja 2 päivää.
Toisen pistoksen jälkeen tuttu kaava toistui, istuimme hoitohuoneen nurkassa ja jätimme itkuisina jäähyväisiä pienelle lemmikillemme. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäisestä rauhoituspiikistä (merkitys siis valkeni allekirjoittaneellekin...) sisareni kävi käytävässä pyytämässä hoitajaa luoksemme, jotta saisimme jotain tietoa asioiden etenemisestä. Ystävällinen hoitaja toi meille paperia ja pahoitteli, kun olimme joutuneet olemaan niin paljon yksin. Hän kysyi haluaisimmeko olla läsnä, kun viimeinen piikki sydämeen pistetään. Kyselin hieman lisäinfoa ja päätin, että haluan olla Elviiran kanssa loppuun asti. Istuuduin hoitopöydän viereen katsomaan kuinka lääkäri alkoi pistää viimeistä pistosta. Tässä vaiheessa rauhoitettu marsumme alkoikin päästellä ääniä ja hoitaja kiirehti pyytämään eläimelle lisää rauhoittavia. Tässäkin välissä lääkäri poistui toisaalle ja hoitaja jäi tueksemme. 


Varmistettuaan eläimen tajuttomuuden hoitaja pyysi lääkärin takaisin paikalle. Meille tuli olo, että lääkäri oli epävarma pistokohdasta, sillä hän muisteli ääneen kuinka pienen eläimen sydän tulee etsiä. Kukaan lemmikkinsä eutanasiaan päätynyt ei tahdo siinä kuolinvuoteen äärellä kuulla hoitavan lääkärin suusta sellaisia sanoja. Sillä hetkellä en osannut kommentoida asiaa mitenkään, mutta näin jälkikäteen, pahimman surun hieman hellitettyä, mieleen hiipi epäilys, että onnistuiko pistos sittenkään kuten oli tarkoitus. 
Viimeisenä hetkenä ennen Elviiran iäisyyteen vaipumista, katselin kuinka pieni, kirkkaanpunainen sydänveripisara nousi ruiskuun, vain painuakseen kuollettavan nesteen mukana takaisin sydämeen, joka ei enää koskaan sykkisi. 

Ruiskun tyhjennyttyä ell. kuunteli stetoskoopilla Elviiran rintaa, käänteli marsua ympäri ja pohti mikä eläimestä vielä kuuluvan äänen mahtaisi aiheuttaa. Tässä vaiheessa ehdin tosissani säikähtää, että pistos olisi sittenkin mennyt väärään paikkaan ja Elviira olisikin vielä jollain tasolla elossa. Hoitaja astui jälleen remmiin ja kertoi äänen tulevan rentoutuvista lihaksista. Tämän jälkeen asettelimme ruumiin koppaan, halasimme empaattista hoitajaa ja poistuimme takaoven kautta autolle. 

Lepää rauhassa rakas
Tyttäret Elviira, Elovena ja äiti Iines
Marsuperhe on jälleen koossa. Tähän päättyi "Marsun vuosi 2012", joka oli sekä raskas että antoisa ja täynnä pieniä hyviä hetkiä.
En tiedä sekoittaako menetys rationaalisen ajattelun, mutta minulle ainakin jäi epämiellyttävä olo koko operaatiosta. Lähetimme tuntemuksistamme palautetta eläinsairaalaan, mutta kuten todettua, lääkäri ei nähnyt työskentelyssään ja asiakaspalvelutaidoissaan korjattavaa. 

Ps. Miksi kuolema-sanaa ei voi käyttää?