SYTY-festarijuttu tulee aikamoisella viiveellä, mutta haluan säilöä tämänkin muiston virtuaalipäiväkirjaani. Hiiteen deadlinet vapaa-aikana!
Kävin huhtikuussa ensimmäisen kerran Lapissa, Rovaniemellä. (Ja näin myös ihka oikeita poroja, jee!) Siellä järjestettiin SYTY eli Ylioppilasteatterifestivaalit, ensi vuonna ko. karkelot ovat Jyväskylässä. Matkalla naureskelin itselleni, sillä minusta kaikki näytti siellä jotenkin eksoottiselta, ihan tavan K-kauppakin näytti kansallisromanttisemmalta kuin kotona.
Tämä ei aivan vastannut sitä kliseistä mielikuvaa, joka minulla oli Lapista. Mutta mikäpä paikkakunta näyttäisi hyvältä tuohon vuodenaikaan...
Itse Rovaniemi oli minulle pienoinen pettymys, sillä keskusta näytti siltä, kuin se olisi rakennettu vain turisteja varten. Rekiajelua, revontulibongausta, matkamuistomyymälää ja kelkkasafareita löytyi joka nurkan takaa. Illalla pyörähdimme muutamassa syrjäisemmässä kuppilassa ja siellä näin aitoja lappilaisia, kevätauringossa ahavoituneita miehiä ja elämän kolhimia naisia.
Ensimmäisenä päivänä kävin javisst katsomassa Kuopion YT:n Quguu jst?-esityksen uusimman version sekä isäntäkaupunki LYTin, sanoisinko päräyttävän, näytelmän Peltirumpu. (En ole ehkä vieläkään täysin toipunut! :D) Vuorokauden valvottuani pääsimme vihdoin lähtemään majoituskoululle, jossa nukahdin suhteellisen nopeasti Keskustanuorten jakamat propagandasipsit mahassani. Aamusuihkun jälkeen olo oli jälleen inhimillisempi ja mieli virkeä vastaanottamaan uuden päivän kulttuuriannosta.
Sitä se kulttuuri teettää! :)
Lauantaina katsastin Jyväskylän YT:n Paljaat, Rampin Luokan ja Tampereen YT:n hulvattoman näytelmän Tyhmät ihmiset hallitsevat maailmaa, sekä kävin Tivolin iltajuhlissa tsekkaamassa teattereiden välisen improskaban ja J!Kumpulaisen keikan.
Moiiiiiiiiiiii! :) Voisin syleillä teitä kaikkia, jotka olette jaksaneet käydä tauonkin aikana tiirailemassa josko olisin palannut takaisin. Tänään on se päivä, jolloin teidän ei enää tarvitse tuijottaa edellisen postauksen posliinihahmoja silmästä silmään, vaan saatte lukea aivan tuoretta tekstiä :) Mun tekisi niin mieleni kirjoittaa tänne mitä mulle oikeasti kuuluu, mutta en kehtaa. Saisin kenties sympatiaa ja neuvoja tilanteisiini, mutta samalla menettäisin ah-niin-rakkaan kontrollin. Tällä hetkellä salaisuuksien verhon hallittu raottaminen tuntuu turvallisemmalta kuin avoimuus. Pähkinänkuoressa voisin sanoa, että tänä vuonna on tapahtunut jo aivan tarpeeksi, eikä pelkästään hyviä asioita. Stressistä on jo tullut osa minua ja sietokykyni on venyttänyt rajojaan kymmeniä kertoja. Mutta yritän yhä edelleen poimia tänne blogiin niitä mukavia juttuja ja pilvien hopeareunuksia ainaisen surkuttelemisen sijaan. Olen paraikaa viikon mittaisella lomalla ja reissasin Konnevedelle ja Lahteen festaroimaan. Alla olevat otokset räpsäistiin Häyrylänranta Bluesissa Menneisyyden vankien soittaessa taustalla. Usva peitti järven niin houkuttelevasti, että tallensimme muutaman hetken myös kuvalliseen muotoon. Kaikista tämän postauksen kuvista kuuluu suuri kiitos valokuvaaja Topi Pakariselle.
Usvaneito
Huomatkaa kuinka hyvin vyö ja siskolta lainatut kumpparit mätsäävät :)
Myös Samuli Putro esiintyi Bluesissa ja hänen perässään sinne oikeastaan meninkin. Ja kyllä kannatti! Jossain vaiheessa melkeinpä inhosin herran tuotantoa, mutta onneksi mieli muuttuu ja maailmankatsomus muovautuu avarammaksi. En ole ennen kokenut keikalla (tai ylipäätään missään esityksessä) sellaista tunnemylläkkää, kuin nyt. Itketti, nauratti, laulatti ja tanssitti yhtä aikaa... Kuulin keikan aikana ensimmäisen kerran kappaleen "Tuhkaa korulippaassa" ja siitä tuli heti mun uusi voimabiisi. "Elämällämme on tarkoitus Ja joka hetkessä kauneutta Emme ole automaatteja Välilyöntejä ruudulla Elämällämme on tarkoitus Jokaisen tarina on arvokas Emme ole tyhjänpantteja Tuhkaa korulippaassa" Kyseistä kappaletta voi käydä fiilistelemässä vaikkapa täällä.
Samuli Putro ja allekirjoittanut
Kyllä se elämä kantaa, ollaan enkeleitä toinen toisillemme :)
Selailin seuraamieni blogien vanhempiakin merkintöjä, sillä muistelin, että joskus jossain minulle oli nakattu kysymyshaaste, jota en ottanut heti talteen. Nyt löysin sen Hämärän kaiku-blogista ja voisinkin vastailla hänen esittämiinsä kysymyksiin.
Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Tähän olen vastannut joskus aiemminkin, mutta kerrattakoon. Aloitin blogini alunperin niinkin syvällisellä ajatuksella, kuin "jos kaikilla muillakin on, niin miksei minullakin". Nykyään blogini toimii sensuroituna päiväkirjana elämästäni ja toimii samalla kirjoitustaitoa ylläpitävänä foorumina.
Millaisia blogeja luet ja miksi? Luen kavereiden, tuttujen, tutun tuttujen ja muuten vain mielenkiintoisten persoonien kirjoituksia. Luen mielelläni sujuvaa tekstiä, jota on ryyditetty tekstiä tukevilla kuvilla.
Millaisena näet elämäsi kymmenen vuoden päästä?
Olen silloin noin kahta viikkoa vaille 34-vuotias. Toivoisin kliseisesti olevani silloin rengastettu, korviani myöten veloissa (lue: omakotitalon omistaja) ja pihalla pyörisi lauma kaksi-ja nelijalkaisia eläimiä ja kenties muutama kupeittemme rakkauden hedelmäkin. Joku sopivasti haastava työkin sopisi haaveeseeni.
Missä haluaisit käydä edes kerran elämässä?
Näitä on monia, mutta häpeäkseni minun täytyy myöntää etten ole koskaan käynyt Lapissa. Myös Islanti, Englanti ja Australia kiinnostaisivat.
Mikä on suosikkivuodenaikasi ja miksi?
Syksy, sillä silloin ei ole liian kuuma eikä kylmä, luonto näyttää ihanalle ja varsinkin iltaisin ulkona on aina niin romanttinen tunnelma kosteassa ilmassa hohtavine valoineen ja hiljalleen putoavine lehtineen. Talvi ja kesäkin ovat kauniita vuodenaikoja, mutta silloin saa tuskastella enemmän vaatetuksen kanssa.
Mitä artisteja/bändejä kuuntelet tällä hetkellä erityisesti? Musiikkimakuni laajenee laajenemistaan ja välillä oikein havahdun ihmettelemään, että "tykkäänkö minä tällaisestakin nykyään"?! En ole jaksanut perehtyä mitenkään suurella intensiteetillä eri bändien edustamiin genreihin, joten toivon selviäväni suht kuivin jaloin, kun sanon pitäväni tällä hetkellä eniten industrialmusiikista. Omin sanoin "goottipoppi" on lunastanut erityisen paikkansa fiktiivisellä levylautasellani. Alle keräsin muutamia esimerkkejä tämän hetkisistä suosikkibiiseistä.
Millainen on unelma-asusi?
Tähän en oikeastaan osaa vastata, sillä en rehellisesti sanottuna tiedä. Vastaan siis ympäripyöreästi, että joku oikeita kohtia korostava/peittävä, hyvin istuva mekko.
Mikä saa sinut onnelliseksi? Pähkinänkuoressa: koti, eläimet, läheiset.
Minkä taidon haluaisit oppia? Jos lentotaito ei ole kovin realistinen haave, niin korjaisin haltiatarkummini tekemän virheen, hän kun ei muistanut antaa syntyessäni laulunlahjaa.
Jos saisit palata ajassa taaksepäin, mihin aikaa palaisit ja miksi?
Voisin elää uudelleen muutaman huolettoman lapsuuden kesäpäivän mökillä uiden, saunoen ja pyöräillen.
Kuinka paljon vietät aikaa tietokoneella? Omasta mielestäni liikaa. *** Ajattelin tässä lopussa heittää pallon teille arvon lukijat, haluaisitteko te jatkaa kysymyslistaa jotenkin?
Kirjoittelenpa taas jo tavaksi muodostuneella viiveellä blogimaailman mittapuulla "muinaisista" asioista. Lomaviikon perjantaista ei syntynyt hirveästi raportoitavaa, (vaikka niin meinasi käydä, kun erään miehen mielestä risteyksessä vasemmalle vilkuttava ajoneuvo ontäysin ok ohittaa risteyksen puolelta) käytiin vain vähän kasvattavamassa hiilijalanjälkeä Vänärillä ajelun merkeissä.
Lauantai sen sijaan oli jo hieman puuhakkaampi, sillä suuntasimme ylioppilasteatterilaisten, perheen ja vierailevan tähden, Riikan, kanssa Kuopion Musiikkikeskukselle katsomaan Talent-ohjelman nauhoituksia. Ja voi, kuinka purenkaan täällä kieltäni etten kertoisi teille mitään paljastuksia tulevasta kaudesta. Lyödään sitten syyskuussa tonnista vetoa, että kuka pääsee jatkoon ;)
Kun en sakkojen pelossa kehtaa laittaa muita kuvia, niin saatte tyytyä tähän yhteen yleisökuvaan.
Vasemmalta lukien: nenänkaivajapoika, isä, äiti, "Excellent!"-Riikka ja mie (ja sala-S)
Sielunravinnon jälkeen oli aika täyttää murisevat maarumme. Ruuan jälkeen matkasimme edellisessäkin postauksessa mainitun Kivisalmen Kievarin päättäjäisiin Konnevedelle. Ilta sujui leppoisasti juomia maistellessa, leppeästä ilmasta, kynttilöistä ja elävästä musiikista nautiskellessa. Sanonta "porukka pienenee, pidot paranee" piti kyllä paikkansa, sillä illan taittuessa yöksi koko seurue yltyi yhteislauluun, bongailimme tähdenlentoja ja saimme vielä drinkkiliput kiitokseksi. Kun vanhempi setämies ryhtyi protestoimaan Kievarin sulkemista riisuutumalla ilkosilleen, päätimme, että on sopiva aika päättää ilta ja siirtyä unten maille.
Sunnuntaina piti taas palata kaupunkiin ja alkaa henkisesti latautumaan opiskelun jatkumiseen. Koulutyö käynnistyikin täydellä teholla ja jo kolmantena päivänä miulla oli ensimmäinen maksava asiakas hoidettavana. Vähän hirvittää tuleva syksy, sillä mulla on viitenä päivänä viikossa koulua ja kahtena-kolmena töitä sen lisäksi. Pitäisi osata nautiskella täysillä tästä viikon ainokaisesta vapaapäivästä, sillä tämäkin luksus päättyy marraskuun lopussa, mikäli vanhat merkit pitävät kutinsa. Ja tähänhän joku sanoisi, että "kyllä sitä nuorena jaksaa" tai, että "yhden syksynhän seisoo vaikka aidan seipäänä." Niinpä vissiin.
Keskiviikkona minun oli tarkoitus lähteä siskoni kanssa metsään, mutta suunnitelma muuttuikin lennosta ja päädyimme Inkilänmäelle syömään ja serkkuja tapaamaan. Minulla ja siskollani on kolme serkkua (laatu korvaamäärän), joten tapaamisia on suht helppo järjestää lyhyelläkin varoitusajalla. Illanvieton jälkeen minulla oli hieman kiire kotiin, sillä Leevi-kisu oli ollut vaisu ennen lähtöämme. Se kuolasi eikä kuivattu ankka maistunut sille laisinkaan, märkäruokaakin se närppi vastahakoisesti patistelun jälkeen. Kotiin palattuani kuolaaminen jatkui ja kisu antoi muutaman kerran ylen. Aamulla soitin eläinlääkäriin, mutta heidän mielestään ei ollut vielä syytä huoleen. Illalla kissamies olikin jo aivan normaali kehrääväinen ja huomionhakuinen itsensä, joten selvisimme pelkällä säikähdyksellä.
Torstaina katselin sivusta toista eläintarinaa, josta ei valitettavasti selvittykään enää pelkällä säikähdyksellä. Joten eläinten ystävät ja herkät ihmiset: varoitantulevasta. Olin muina naisina käppäilemässä koululta kotiin, kun näin puussa kiipeilevän oravan. Ilahduin sen temmellyksestä ja jäin seuraamaan kurren puuhia. Pian pikkuinen löysi suuren kävyn ja lähti onnellisena kiikuttamaan sitä turvaan. Valitettavasti reitti sattui kulkemaan autotien yli ja näin kuin hidastettuna vaalean auton lähestyvän tupsukorvaa. Toivoin mielessäni, että pienen eläimen kulku osuisi ahnaasti tietä nielevien renkaiden väliin ja se säästyisi näin ollen ikävältä lopulta. Ehkä satumaailmassa toiveeni olisi kuultu, mutta todellisuudessa näin vain kävyn palasten sinkoilevan ympäriinsä ja oravan lyyhistyvän kerälle maahan. Pieni toivonkipinä eli yhä ja ajattelin, että ehkä se vain pökertyi ja onnistuisin siirtämään sen sivummalle toipumaan kolauksesta. Etsin katseellani jotain, jonka avulla voisin nostaa eläintä, sillä ei olisi ollut mitenkään kannattavaa mennä ronkkimaan mahdollisesti haavoittunutta eläintä paljain käsin. Tuon muutaman epätoivoisen pähkäilyn täyttämän sekunnin aikana koulun pihasta kaarsi kaksi autoa ja aika tuntui jälleen hidastuvan vääjäämättömän lähestyessä... Mieleni olisi tehnyt mieli hypätä ajoneuvon eteen ja pysäyttää peltilehmä niille sijoilleen, kunnes orava olisi saatu turvaan. Tämäkin toive kaikui kuuroille korville ja jouduin todistamaan toivon ja oravan kuoleman rengasparin liiskattua sen sellaisella voimalla, että eläimen silmä lensi kaaressa tielle. Itkin koko kotimatkan, niin pahalta onnettomuuden näkeminen minusta tuntui.
Jotta kaikki ei menisi aivan synkistelyksi, niin pääsin vihdoinkin sinne sienimetsään! :) Joku muukin oli löytänyt saman apajan, joten oma saalis jäi pienehköksi. Onneksi mustatorvisienillä on pitkä kasvukausi, joten ehdin tehdä vielä usemman reissun ja täydentää varastoani.
Pääsiäinen ja lomapäivät eivät sujuneet tänä vuonna ainoastaan rentoutumisen merkeissä. Torstaina oli aika Elviira-marsun rasvapatin leikkaukseen. Itse en harmikseni päässyt paikalle mukaan, sillä marsujen kanssa vakipaikkamme on Hiskinmäen eläinsairaala Äänekoskella ja minulla oli illalla vielä työvuoro vartomassa. Ottaisin enemmän kuin mielelläni koko sairaalan lähemmäs itseäni, jotta pääsisin käyttämään myös kissojani siellä. Hiskinmäen henkilökunta todella välittää siitä mitä pienelle lemmikille kuuluu ja he jaksavat vastata omistajien kysymyksiin sekä paikanpäällä että puhelimitse tai sähköpostilla. Meilläkään ei ole ennen oikeastaan ollut sairaita eläimiä (kaloja lukuunottamatta), joten kaikki on uutta ja kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Leikkausta edeltävänä iltana.
Pimut
Rautarouva selviytyi leikkauksestaan, vaikka meitä etukäteen varoiteltiinkin, että kuuden vuoden ikä ja pitkä sairauskierre+lääkekuurit heikentävät ennustetta. Kävimme vielä tiistaina näyttämässä Elviiraa Hiskinmäellä ja eläinlääkäri putsasi haavan sisustaa suolaliuoksella. Iho on alkanut kiinnittymään takaisin paikoilleen rasvapatin kovertamien urien päälle ja paine on päässyt purkautumaan. Paranemista on vielä jäljellä, mutta suunta on oikea. Tässä kohdassa haluaisin välittää suunnattomat kiitokset äidilleni ja siskolleni, jotka ovat ottaneet vetovastuun Elviiran hoidossa. Jos olisin marsu, niin haluaisin olla juuri heidän osaavissa käsissään kuntoutettavana! :)
Tässä viisi päivää leikkauksen jälkeen.
Näin ahnaasti syön vellini :)
Elovena-sisko poseeraa tomerana.
Marsukuulumiset taisivat olla pääpiirteittäin siinä, mutta jotta elämä ei olisi liian helppoa, niin myös Taavi-kisu sairastui. Huomasin torstaiaamuna, että kissojen pedillä oli veristä virtsaa ja kohdistin vuodon alkuperäksi Taavin. Soitin eläinlääkärin vastaanotolle ja meille saatiin järjestettyä kiireellisenä tapauksena päällekkäinen aika toisen asiakkaan kanssa. Vastaanottovirkailija nimittäin pelkäsi, että jos missellä on virtsaumpi, niin se ei elä pääsiäisen yli.
Kiikutin Taavin Päivärantaan kyynelten polttaessa silmiäni ja huolen puristaessa sydänalaani. Pahimmalla hetkellä pelkäsin menettäväni kaksi lemmikkiä samana päivänä. Perille päästyäni kerroin havaitsemani oireet ja pikkuinen poika jäi nukutettuna odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tunnin kuluttua sain kuulla, että Taavilla oli tulehdus ja struviittikiviä, mutta katetrointiin ei tarvinnut turvautua. Saimme matkaamme lääkekuurin sekä erikoisruokaa, jota reppana joutuu mussuttamaan koko loppuelämänsä. Ruokailutilanteet kotona ovatkin nyt hieman kaoottisia, kun kaikilla kolmella kissalla on erilainen ruokavalio eikä mitään sapuskaa pysty pitämään koko aikaa tarjolla. Mikäli lukijoiden joukkoon eksyy joku, jolla olisi minulle hyödyllistä tietoa virtsakivipotilaan hoidosta, ruokinnasta yms, niin olisin enemmän kuin kiitollinen kommenteista ja vinkeistä!
Moi, oon Taavi ja mun mamma on vähän nolo. Se esimerkiks kirjottelee mun pissistä ja marsun pepusta nettiin.
Perjantaina pyörähdin Konnevedellä ja pääsin toteuttamaan lempparipääsiäisperinteeni (ja ainoan sellaisen...), eli suklaamunajahdin. En tiedä mistä touhu on meillä saanut alkunsa ja miksi tykkään siitä niin kovin, mutta joka vuosi se kuuluu järjestää, vaikka ikää onkin jo karttunut.
Vaikka kevät onkin ihnokkivuodenaikani, niin silti ensimmäisen leskenlehden näkeminen sykähdyttää suuresti. Näin myös joutsenparin lentelemässä ja nyt odottelenkin innolla ensimmäistä perhoshavaintoa :) Loppuun vielä mussiikkia, varsågod.
