sunnuntai 19. elokuuta 2012

Sommaren är kort men lovet är ännu kortare.

Kesä on lyhyt, loma lyhyempi...

Kirjoittelenpa taas jo tavaksi muodostuneella viiveellä blogimaailman mittapuulla "muinaisista" asioista. Lomaviikon perjantaista ei syntynyt hirveästi raportoitavaa, (vaikka niin meinasi käydä, kun erään miehen mielestä risteyksessä vasemmalle vilkuttava ajoneuvo on täysin ok ohittaa risteyksen puolelta) käytiin vain vähän kasvattavamassa hiilijalanjälkeä Vänärillä ajelun merkeissä.

Lauantai sen sijaan oli jo hieman puuhakkaampi, sillä suuntasimme ylioppilasteatterilaisten, perheen ja vierailevan tähden, Riikan, kanssa Kuopion Musiikkikeskukselle katsomaan Talent-ohjelman nauhoituksia. Ja voi, kuinka purenkaan täällä kieltäni etten kertoisi teille mitään paljastuksia tulevasta kaudesta. Lyödään sitten syyskuussa tonnista vetoa, että kuka pääsee jatkoon ;)

Kun en sakkojen pelossa kehtaa laittaa muita kuvia, niin saatte tyytyä tähän yhteen yleisökuvaan.

Vasemmalta lukien: nenänkaivajapoika, isä, äiti, "Excellent!"-Riikka ja mie (ja sala-S)
Sielunravinnon jälkeen oli aika täyttää murisevat maarumme. Ruuan jälkeen matkasimme edellisessäkin postauksessa mainitun Kivisalmen Kievarin päättäjäisiin Konnevedelle. Ilta sujui leppoisasti juomia maistellessa, leppeästä ilmasta, kynttilöistä ja elävästä musiikista nautiskellessa. Sanonta "porukka pienenee, pidot paranee" piti kyllä paikkansa, sillä illan taittuessa yöksi koko seurue yltyi yhteislauluun, bongailimme tähdenlentoja ja saimme vielä drinkkiliput kiitokseksi. Kun vanhempi setämies ryhtyi protestoimaan Kievarin sulkemista riisuutumalla ilkosilleen, päätimme, että on sopiva aika päättää ilta ja siirtyä unten maille.



Sunnuntaina piti taas palata kaupunkiin ja alkaa henkisesti latautumaan opiskelun jatkumiseen. Koulutyö käynnistyikin täydellä teholla ja jo kolmantena päivänä miulla oli ensimmäinen maksava asiakas hoidettavana. Vähän hirvittää tuleva syksy, sillä mulla on viitenä päivänä viikossa koulua ja kahtena-kolmena töitä sen lisäksi. Pitäisi osata nautiskella täysillä tästä viikon ainokaisesta vapaapäivästä, sillä tämäkin luksus päättyy marraskuun lopussa, mikäli vanhat merkit pitävät kutinsa. Ja tähänhän joku sanoisi, että "kyllä sitä nuorena jaksaa" tai, että "yhden syksynhän seisoo vaikka aidan seipäänä." Niinpä vissiin.

Keskiviikkona minun oli tarkoitus lähteä siskoni kanssa metsään, mutta suunnitelma muuttuikin lennosta ja päädyimme Inkilänmäelle syömään ja serkkuja tapaamaan. Minulla ja siskollani on kolme serkkua (laatu korvaa määrän), joten tapaamisia on suht helppo järjestää lyhyelläkin varoitusajalla. Illanvieton jälkeen minulla oli hieman kiire kotiin, sillä Leevi-kisu oli ollut vaisu ennen lähtöämme. Se kuolasi eikä kuivattu ankka maistunut sille laisinkaan, märkäruokaakin se närppi vastahakoisesti patistelun jälkeen. Kotiin palattuani kuolaaminen jatkui ja kisu antoi muutaman kerran ylen. Aamulla soitin eläinlääkäriin, mutta heidän mielestään ei ollut vielä syytä huoleen. Illalla kissamies olikin jo aivan normaali kehrääväinen ja huomionhakuinen itsensä, joten selvisimme pelkällä säikähdyksellä.

Torstaina katselin sivusta toista eläintarinaa, josta ei valitettavasti selvittykään enää pelkällä säikähdyksellä. Joten eläinten ystävät ja herkät ihmiset: varoitan tulevasta. Olin muina naisina käppäilemässä koululta kotiin, kun näin puussa kiipeilevän oravan. Ilahduin sen temmellyksestä ja jäin seuraamaan kurren puuhia. Pian pikkuinen löysi suuren kävyn ja lähti onnellisena kiikuttamaan sitä turvaan. Valitettavasti reitti sattui kulkemaan autotien yli ja näin kuin hidastettuna vaalean auton lähestyvän tupsukorvaa. Toivoin mielessäni, että pienen eläimen kulku osuisi ahnaasti tietä nielevien renkaiden väliin ja se säästyisi näin ollen ikävältä lopulta. Ehkä satumaailmassa toiveeni olisi kuultu, mutta todellisuudessa näin vain kävyn palasten sinkoilevan ympäriinsä ja oravan lyyhistyvän kerälle maahan. Pieni toivonkipinä eli yhä ja ajattelin, että ehkä se vain pökertyi ja onnistuisin siirtämään sen sivummalle toipumaan kolauksesta. Etsin katseellani jotain, jonka avulla voisin nostaa eläintä, sillä ei olisi ollut mitenkään kannattavaa mennä ronkkimaan mahdollisesti haavoittunutta eläintä paljain käsin. Tuon muutaman epätoivoisen pähkäilyn täyttämän sekunnin aikana koulun pihasta kaarsi kaksi autoa ja aika tuntui jälleen hidastuvan vääjäämättömän lähestyessä... Mieleni olisi tehnyt mieli hypätä ajoneuvon eteen ja pysäyttää peltilehmä niille sijoilleen, kunnes orava olisi saatu turvaan. Tämäkin toive kaikui kuuroille korville ja jouduin todistamaan toivon ja oravan kuoleman rengasparin liiskattua sen sellaisella voimalla, että eläimen silmä lensi kaaressa tielle. Itkin koko kotimatkan, niin pahalta onnettomuuden näkeminen minusta tuntui.

Jotta kaikki ei menisi aivan synkistelyksi, niin pääsin vihdoinkin sinne sienimetsään! :) Joku muukin oli löytänyt saman apajan, joten oma saalis jäi pienehköksi. Onneksi mustatorvisienillä on pitkä kasvukausi, joten ehdin tehdä vielä usemman reissun ja täydentää varastoani.  

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

6 kommenttia:

henni kirjoitti...

Voi ei, kamala tuo orava-juttu, tiesin ettei mun olisi pitänyt lukea :( Melkein itkuun purskahdin jo pelkästään lukiessa tuota, ymmärrän hyvin jos sinäkin itkit.
Mä olisin sellainen kuski, joka todennäköisesti aiheuttaisi liikenneonnettomuuksia väistellessään pikkueläimiä... yksi syy lisää miksi en tykkää ajaa.

Variaznel kirjoitti...

Voi oravaparka. :( Itsekin jännäsin kerran, kun siili taaperteli yli vilkasliikenteisen tien ja auto tuli sitä kohti. Onneksi se taapero oli onnekkaampi.

Anonyymi kirjoitti...

Osio 1: lisää löylyä tai vettä myllyyn: kyllä sitä yhen syksyn on vaekka alimmaesena aejanvitaksena tae sitte risukarhin aesana.. Leikittä: tuleva muistuttaa hyvin paljon työelämää, johon tähtäät. Siis otahan siitä kaikki irti!
Osio 2: Kerran on autoni alle jäänyt pieni kurre. Käännyin takaisin hakemaan sen ja laitoin kotona kuusen juurelle. Monta harminpaikkaa sai lapsena kokea heinäniityllä niittokoneen jäljiltä. Tosin isä aina huolehti, ettei mikään olento jäänyt turhaan yksin kitumaan. Ensimmäinen iso järkytys koululaisena oli, kun talvella koulumatkalla tien vierestä löytyi ajoneuvon alle jäänyt kissa. Viime talvena vein uudelle naapurille heidän kisulinsa, jota onneksi eivät aamuliikenteen autot olleet yhtään ehtineet liiskata. -Kai me näissä jutuissa harjoittelemme myötätunnon kokemista; ssitä ei liene koskaan liikaa?? -L-

Anonyymi kirjoitti...

Mikä muikeus Mr. Burns olenkaan!

Valitettavasti itsekin sillon torstaina näin tuon oravapolon ruumiin tuoreeltaan siinä tiellä, sai silmäpieliä siinä sitten eteenpäin taapertaessa pyyhkiä, yhyy. Kamala olisi kyllä ollut joutua sitä tapahtumaa todistamaan. Masentavaa. -Riikka

S kirjoitti...

Monena muunakin päivänä on saanut jännäillä, kun pienet oravat ylittävät tietä. Hommaan kohta jostain pussillisen liito-oravan papanoita ja ripottelen niitä koulumatkani varrelle; kenties siitä tulisi silloin autoton ja turvallisempi niin eläimille kuin koulukkaillekin.
Ja näyttivät muidenkin mäessä kulkeneiden ilmeet sen verran susurmielisiltä ja tyrmistyneiltä, etten ollut ainoa, jota yliajo kosketti.

Itse olen kerran ajanut päästäisen päälle parkkeeratessani autoa ja muistan senkin elävästi. Mitenhän mielenterveyteni järkkyisi jonkun isomman eläimen kohdalla...

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Talent-"asiaa" . Jutustasi ja kuvasta ennenkaikkea jäi niin voimakas muistijälki aivoon, että aloin katsomaan kyseistä ohjelmaa jo viikon etuajassa. Espoosta se silloin tuli ja oli minusta hyvin sekava. - Mutta se oikea osio oli hyvä! Sen tekivät kuopiolaisen miljöön riittävän laaja esittely ja sitten IMMEISET! Semmoisia suht. avoimia luonnonlapsiahan sitä ollaan. Koska tänään on 1. semifinaali, ilmoitan täten, että ekan katselun lempparini pitävät minua edelleen pauloissaan. Ja he ovat (pitkä hiljaisuus...) dadaa!!
Kuopion bussikuski Jorma Koponen ja Nilsiän laulaja-pianisti Topi Voutilainen. Mitkähän alitajuiset yhtymäkohdat vaikuttanevat asiaan??
Hoksaat ne varmaan... :) -L-