Kallokaverit Sigrid&Signhild

SISÄLTÖVAROITUS! 

Laitoin varmuuden vuoksi noin raflaavan aloituksen, sillä en pysty määrittelemään kaikkien lukijoideni sietokykyä... "What has been seen, cannot be unseen" (Nähtyä ei saa näkemättömäksi.) Tämä postaus käsittelee hirven kallon valmistamista sisäsiistiksi koriste-esineeksi. Suoraan ulkoa poimituissa luissa ja kalloissa on mm. rasvaa, joka tarjoaa otollisen kasvualustan homeille, ynnä muille mukavuuksille, joita tuskin kukaan kotiinsa kaipaa. Siksi läpikotainen puhdistaminen onkin ensiarvoisen tärkeää. Oltiin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mutta vaikuttaisi siltä, että onnistuimme kuin onnistuimmekin projektissa.

Operaation ensimmäinen vaihe oli olla välittämättä päässä huutavista "Nolousvaroitus!" ja "Saatat leimautua kummajaiseksi"-äänistä, ja kysyä metsästystä harrastavalta tuttavalta, josko hänellä pyörisi ylimääräisiä kalloja nurkissa. Pienen kummastelun jälkeen sain sekä "materiaalia" että kuoman, jonka kanssa kokeilla kallon keittämistä. Siispä miljoonat kiitokset Mikolle! 

Uskoisin, että omalle tuttavapiirilleni on pääpiirteittäin selvää, miksi hirviä yleensä metsästetään, mutta mikäli blogissani vierailee ihminen, jolle aihe on vieraampi, niin esim. täältä ja täältä saa lisäinfoa aiheesta. Käyttämäni kallot ovat siis riistanhoidosta syntynyttä teurasjätettä, jotka päätyvät muutoin

kuvan mukaiseen raatokuoppaan luonnon hoidettavaksi.  

Raatokuoppa

Tämän pään kohdalla on raatoeläimillä vielä homma kesken. Miulle tulee tästä mieleen ennemmin jättimäinen linnunpää...

Tällaisessa kunnossa Sigrid oli, kun lähdimme sitä työstämään. Liha, ja muut pehmytkudokset olivat menneet parempiin suihin, meidän hommaksemme jäi poistaa rasvat ja roskat.

Kallokaveri eläinten puhdistamana.

Ja sama alhaalta. Alaleuka ei ollut pysynyt menossa mukana.

Ensitöiksemme tuikkasimme (lue: Mikko sytytti) tulet tynnyrin puolikkaan alle ja pojotettiin tuijottamassa sitä kolmen vartin ajan. Tynnyri on varsinaisesti tarkoitettu trofeiden tekemistä varten, joten koko kallo ei mahtunut uppeluksiin kerralla. Käytännön kannalta pienikokoisuus hidasti touhua, mutta onhan kallo huomattavasti näyttävämpi noin.

Normipäivä Konnevedellä

Cranium kiehumassa

Keittämisen jälkeen oli vuorossa vetyperoksidikäsittely. Tähän puuhaan löytyi netistä useampia tapoja, mutta konsultoituamme kokeneita trofeidentekijöitä, päätimme ottaa heidän vinkeistään vaarin. Laimensimme aineen apteekin ohjeiden mukaan, päällystimme kallon seoksella kostutetuilla talouspaperinpaloilla alla olevan kuvan mukaisesti, ja kiedoimme koko komeuden vielä kelmuun.

Kaupungissa tämä oli tilaustavaraa, maalla perusvalikoimaa

Kun kallo oli kääritty kauttaaltaan vetyperoksidilla kastelluilla talouspaperin paloilla, pää pyöräytettiin tuorekelmuun, ja paketti sujautettiin vielä muovipussiin. 

Kelmukallo

Paketoimisen jälkeen alkoi operaation piinaavin vaihe, kun piti malttaa odottaa kaksi kokonaista päivää ennen paketin avaamista. Saatuani kallot kotiin, huomasin, ettei Sigrid ollut vielä täysin valmis. Turpaluuhun (?) oli jäänyt luuydintä, jonka rassasin veitsen ja pinsettien avulla irti. Leuka ja kallon sisällä olevat ohuemmat luut olivat haurastuneet käsittelyssä, ja osa oli muuttunut pitsimäisiksi. 
Otin myös vertailukuvan keitetystä, ja kertaalleen valkaisukäsitellystä Sigridistä (oik.), sekä keitetystä, mutta valkaisemattomasta Signhildistä (vas.).

Signhild&Sigrid

Tässä pikkujättiläinen on omalla paikallaan ikkunalaudallani. Se on niin hieno! Kaiken vaivaan väärti :)

Sigrid

Blogini bannerissakin näkyvä kallo on majailee vanhempieni pihassa. He löysivät sen useampi vuosi sitten metsästä. Kallo on pysynyt säiden armoillakin hyvänä, kun se ei ole ollut suorassa maakosketuksessa, eikä pääse näin ollen lahoamaan. Tällainen ajan patinoima kallo on aivan eri tavalla kiehtova, kuin kliinisen valkoinen museotavara.

Ye Olde Skull

Luupuuhaat jatkunevat myös ensi vuonna, sillä projekti herätti kiinnostusta laajemmaltikin. Mitä te lukijat tuumaatte kallokoristeista, sopisivatko ne omaan pirtaanne?