torstai 27. syyskuuta 2012

Kuolema korjaa satoaan

Aloittelin tekemään teille postausta uusista hankinnoista, vaatteista, kotoilusta yms, mutta nyt ne tuntuvat kovin turhanpäiväisiltä asioilta viikatemiehen vierailtua viimeisenkin marsumme luona.

Elviira-marsu oli saanut viime viikolla muutaman selvittämättömistä syistä johtuvan nykimiskohtauksen, joiden tiimoilta olimme yhteydessä eläinlääkäriin. Viikonloppupäivystyksessä olisi ollut paikalla vain "lehmälääkäri", joten päätimme odottaa maanantaihin ja varata ajan pieneläinlääkärille, joka saattaisi olla kykenevämpi keksimään hoitokeinon. Tässä vaiheessa marsu vielä söi, joi, käveli, jutteli ja eleli muutenkin normaalisti, joten välitöntä hengenvaaraa ei näyttänyt olevan.

Maanantaiaamuna huristelimme siskon kanssa tutuksi tulleeseen Hiskinmäen eläinsairaalaan Äänekoskelle. Seuraavat tapahtumat kirjoitan vain ja ainoastaan meidän lemmikin omistajien näkökulmasta, hoitaneen eläinlääkärin mielestä kaikki sujui kuten pitikin.

Saavuttuamme paikalle meidät vastaanotti nuori eläinlääkäri, joka informoi meitä välittömästi huoneeseen astuttuamme, etteivät marsut kuulu hänen vahvuusalueeseensa. Hän jopa nimitti marsuja eksoottisiksi eläimiksi. (Jäin pohtimaan, että mihinkähän kategoriaan vaikka miun hämähäkki sitten kuuluisi? Vai ovatko kaikki muut eläimet koiria lukuunottamatta "eksoottisia"?) Ymmärrämme, että vasta työ tekijäänsä opettaa eikä kaikista lajeista voi olla yhtä perinpohjaisesti selvillä, muttemme pitäneet siitä hermostuneen hihittelyn määrästä, joka sanoja säesti aina hänen avattuaan suunsa.

Pienen marsun tutkimisen jälkeen hän poistui paikalta soittamaan konsultointiapua kollegaltaan ja hoitamaan muita potilaita. Odottelun jälkeen ell. palasi tyhjin käsin kysymään, että haluaisimmeko hänen vielä soittavan opinahjoonsa ja kysyvänsä neuvoja sieltä. Totta kai halusimme, se oli mielestäni itsestäänselvää. Jäimme jälleen odottelemaan vastauksia ja tänä aikana Elviiran vointi heikkeni radikaalisti; se muuttui aika ajoin poissaolevaksi ja sen takajalat veltostuivat. Päätimme kokeilla lähtisikö eläin kävelemään, kun sen laskee lattialle. Suruksemme huomasimme, että marsu vain kellahti kyljelleen eikä yrittänytkään liikkua. Emme tiedä rasittiko matka vanhusta liiaksi vai oliko se saanut kantokopassaan kohtauksen. Sen kuitenkin tiesimme, että Elviiran aika oli koittanut. Lääkärin palattua jälleen tyhjin käsin, kerroimme hänelle havainnostamme ja päätöksestämme ja Elviira sai ensimmäisen piikin. Pistoksen jälkeen jäimme jälleen keskenämme epätietoisena odottelemaan mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Olen aiemmin säästynyt eläimen eutanasian seuraamiselta, joten kokemusta aiheesta ei ollut. En edes tiennyt mitä marsuun pistettiin, kauanko aineen tulee vaikuttaa, laitetaanko piikkejä useampia, kuolisiko Elviira syliini... Epätietoisuus ei ainakaan auttanut jo muutenkin pitkältä tuntunutta odotusaikaa.

Elviira eläinlääkärissä. Ikää neidille ehti kertyä 6v. 8kk ja 2 päivää.
Toisen pistoksen jälkeen tuttu kaava toistui, istuimme hoitohuoneen nurkassa ja jätimme itkuisina jäähyväisiä pienelle lemmikillemme. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäisestä rauhoituspiikistä (merkitys siis valkeni allekirjoittaneellekin...) sisareni kävi käytävässä pyytämässä hoitajaa luoksemme, jotta saisimme jotain tietoa asioiden etenemisestä. Ystävällinen hoitaja toi meille paperia ja pahoitteli, kun olimme joutuneet olemaan niin paljon yksin. Hän kysyi haluaisimmeko olla läsnä, kun viimeinen piikki sydämeen pistetään. Kyselin hieman lisäinfoa ja päätin, että haluan olla Elviiran kanssa loppuun asti. Istuuduin hoitopöydän viereen katsomaan kuinka lääkäri alkoi pistää viimeistä pistosta. Tässä vaiheessa rauhoitettu marsumme alkoikin päästellä ääniä ja hoitaja kiirehti pyytämään eläimelle lisää rauhoittavia. Tässäkin välissä lääkäri poistui toisaalle ja hoitaja jäi tueksemme. 


Varmistettuaan eläimen tajuttomuuden hoitaja pyysi lääkärin takaisin paikalle. Meille tuli olo, että lääkäri oli epävarma pistokohdasta, sillä hän muisteli ääneen kuinka pienen eläimen sydän tulee etsiä. Kukaan lemmikkinsä eutanasiaan päätynyt ei tahdo siinä kuolinvuoteen äärellä kuulla hoitavan lääkärin suusta sellaisia sanoja. Sillä hetkellä en osannut kommentoida asiaa mitenkään, mutta näin jälkikäteen, pahimman surun hieman hellitettyä, mieleen hiipi epäilys, että onnistuiko pistos sittenkään kuten oli tarkoitus. 
Viimeisenä hetkenä ennen Elviiran iäisyyteen vaipumista, katselin kuinka pieni, kirkkaanpunainen sydänveripisara nousi ruiskuun, vain painuakseen kuollettavan nesteen mukana takaisin sydämeen, joka ei enää koskaan sykkisi. 

Ruiskun tyhjennyttyä ell. kuunteli stetoskoopilla Elviiran rintaa, käänteli marsua ympäri ja pohti mikä eläimestä vielä kuuluvan äänen mahtaisi aiheuttaa. Tässä vaiheessa ehdin tosissani säikähtää, että pistos olisi sittenkin mennyt väärään paikkaan ja Elviira olisikin vielä jollain tasolla elossa. Hoitaja astui jälleen remmiin ja kertoi äänen tulevan rentoutuvista lihaksista. Tämän jälkeen asettelimme ruumiin koppaan, halasimme empaattista hoitajaa ja poistuimme takaoven kautta autolle. 

Lepää rauhassa rakas
Tyttäret Elviira, Elovena ja äiti Iines
Marsuperhe on jälleen koossa. Tähän päättyi "Marsun vuosi 2012", joka oli sekä raskas että antoisa ja täynnä pieniä hyviä hetkiä.
En tiedä sekoittaako menetys rationaalisen ajattelun, mutta minulle ainakin jäi epämiellyttävä olo koko operaatiosta. Lähetimme tuntemuksistamme palautetta eläinsairaalaan, mutta kuten todettua, lääkäri ei nähnyt työskentelyssään ja asiakaspalvelutaidoissaan korjattavaa. 

Ps. Miksi kuolema-sanaa ei voi käyttää? 

9 kommenttia:

henni kirjoitti...

Tosi ikävää, että vieläpä noin surullisessa tilanteessa on ollut epämiellyttävä kokemus itse lääkäristäkin :( Kyyneleet tulvivat silmiin kun näin tuon kuvan susta ja Elviirasta :'(
Lämpimät osanottoni <3

Itsellä on todella huono kokemus ns. lehmälääkäristä, eikä operaation pitänyt olla edes vaikea. Mun kissaltani oli siis leikattu suolituppi perjantaina yksityisellä klinikalla, ja kissa tarvitsi muutaman tunnin nesteytystä seuraavana päivänä eli lauantaina, jolloin klinikka ei ollut auki, vaan piti mennä kunnalliselle. Siis helppo juttu, kanyyli jalkaan ja tippa roikkumaan. No ei. Kissa rauhoitettiin, ja melkein kaksi tuntia se lääkäri tökki Nikkin jalkoja eikä saanut kanyylia jalkaan millään. Lopulta parin tunnin päästä lääkäri soitti Helsinkiin Mevetiin, että me oltaisi tulossa sinne, kun ei saatu kissaa nesteytettyä siellä -.- Mevetissä siihen meni silmänräpäys. Tuon takia valitettavasti kammoksun joko lehmälääkäreitä tai vastavalmistuneita (tämä oli molempia, ja yksin vuorossa). Lähetin kaupungille siitä palautetta, mutta eivät he katsoneet olevansa mitenkään korvausvelvollisia (maksoin 50€ rauhoituksesta ja välineistä vaikkei mitään saatukaan aikaan), ja hyvä jos taisivat millään lailla edes pahoitella tilannetta.

S kirjoitti...

Kiitos Henni osanotosta!

Onneks teidän misse kuitenkin selvisi törttöilystä huolimatta. Lääkärit kun ovat jumalasta seuraavia, niin hehän eivät tunnetusti tee virheitä...

Anonyymi kirjoitti...

Soile kultanen
täälläkin on nyt itketty; teidän tilanteen takia ja sitten sen seurauksena omien muistojen takia.
Yritän ymmärtää jotakin tässä kirjoitellessani. Elviira-tyttö <3 oli jo aika iäkäs. Sydän hänellä on todennäköisesti ollut vahva, mutta vanhentuminen joka kohdasta samanaikaikaisesti ei kai liene edes mahdollista. Tuo nykiminen on kai aika yleinen merkki siitä (omasta kokemuksesta ja ystävien kertomuksista päätellen).On surullista, että lääkäri oli hidas toimissaan ja hoitaja ei sitten hierarkian takia ole voinut edetä omaan tahtiinsa? Surkeaa on myös tuo käytännössä oppiminen. Sitä tapahtuu myös ihmiselämässä; aina on joku asiakas lääkärin ensimmäinen potilas ja aina ei kaikki mene hyvin (puhun kokemuksesta). Mikään näistä selityksistä ei poista Sinun ja teidän suruanne. Ne meidän eläinystävämme ja rakkaamme ovat jokainen olleet tunteissaan niin vilpittömiä, että heitä muistellessa tulee aina ikävänitkut. Olen myös sitä mieltä, että he auttavat meitä samalla edesmenneiden rakkaitten ihmistemme kaipaamisessa <3.-Tähän loppuun laitan vielä tiedon, jonka sain Vendiä nukutettaessa. Ensin on´unilääke´ tietoisuuden himmentämiseen, sitten on kurare (intiaanien nuolimyrkky) sydämen toiminnan pysähdyttämiseen todella riittävän isona annoksena. - Mutta nyt on kynttilöiden ja tuikkujen
polttelun aika ystäviämme muistaen. -L-

Anonyymi kirjoitti...

Vielä hiukan lisää...
Elviiran kertomuksen lopussa luki näin: "Ps. Miksi kuolema-sanaa ei voi käyttää?"
Lehtiä lukiessa on pistänyt silmään tekstit,joissa sanotaan jotenkin näin, että "kuolema on lakaistu pois näkyvistä" tarkoittaen kaiken laitostamista ja kai sitten melkein liukuhihnaa ja steriiliyttä (hyvässä tarkoituksessa? Kyllä kuolema-sanaa pitää voida käyttää. Onhan niin, että elävää olentoa/ihmistäkin voidaan vielä yrittää auttaa. Toiseen olomuotoon siirtynyttä eivät jäljellejääneet enää voi mitenkään auttaa. Hän on vapautunut kaikesta osaltaan. Minusta tälle erolle on vain yksi oikea nimi eli kuolema. Ystävyydellä <3 -L-

Misantrella kirjoitti...

Awws, otan osaa lemmikkisuruun, itseltäni menehtyi myös tänä kesänä molemmat rottapalleroni, ja olenkin tällä hetkellä lemmikitön. :(
Kuulostaa myöskin todella kurjalta tuo eläinlääkärireissu, surullinen kuva sinusta ja pikku murustasi. Olit kuitenkin paikalla karvapalleron viime hetkinä, mikä ainakin itselleni oli tärkeää jokaisen lemmikkini kohdalla. ♥

-Damnation- kirjoitti...

Otan osaa :'( Täälläkin päässä meinasi tippa tulla linssiin tuon yhden kuvan kohdalla.. Vahvasti muistui mieleen hetki jolloin ensimmäinen kisuni saatettiin kissojen taivaaseen.. Oli ehkä maailman hirvein kokemus silitellä rakasta karvapalleroa lähdon hetkellä, kun tunsi miten pikkuisen sydän lakkasi lyömästä ja lihakset nykivät viimeisen kerran.. Sen jälkeen on jotenkin osannut arvostaa vieläkin enemmän (mikäli se on edes mahdollista) elävien lemmikkien olemassaoloa.. Jaksuja sinne!

S kirjoitti...

Kiitoksia kaikille lohduttavista sanoistanne!

Lueskelin tohtori Kiminkisen juttua, jossa hän ihmetteli sitä, että kuinka lääkäriksi pyrkiviltä ei testata lainkaan sosiaalisia taitoja. Että kaipa yleensäkin lääketieteessä on arvotettu rationaalinen ajattelu niin korkealle, että se polkee jalkoihinsa aidon ihmisten välisen vuorovaikutuksen. Ja kenties se on osa suojamekanismiakin, kun ei eläydy toisen tilanteeseen, niin ei satuta itseään turhaan?
Hoitajat kyllä syynätään tarkasti myös sos. taitojen puolelta, ehkä juuri siksi, että osaavammat saavat keskittyä kylmiin faktoihin ja heidän kontolleen jää varsinainen asiakkaan/potilaan palvelu.

Jenni L kirjoitti...

Voi pientä kui-kuita. Onneksi eli kuitenkin marsun mittapuulla ihan mukavan pituisen elämän :)
Harmi tuon lääkärin käytös.
Itseä kiinnostaisi klinikkaeläinhoitajan ammatti, mutta ei riitä kannukset - alkaisin itkemään jos joutuisin lohduttamaan jotakuta eläimensä menettänyttä..

S kirjoitti...

Elviira oli meidän pitkäikäisin marsu; sekä Elviira&Elovena elivät melkein kaksi vuotta Elvis-veljeään pidempään.

Minäkin harkitsin joskus eläinhoitajan ammattia, mutta kun kävin tutustumassa alan kouluun, niin totesin olevani liian herkkis. Voisin hoitaa vain terveitä eläimiä :D